Jari Sinkkonen

Ope sai opiskella itse. Hänen korkeutensa Suomen johtava lastenkasvatuksen mielipidejohtaja ja guru Jari Sinkkonen luennoi koulullamme tänään koko päivän. Aiheena oli kiintymyssuhdeteoria.

Hän on leppoisa, tavallinen, samalla äärimmäisen asiantunteva ja asiallinen. Hän kertoo paljon esimerkkejä humoristisella ja samalla ihmisiä arvostavalla tavalla. Hän perustaa sanomisensa faktoihin ja runsaisiin esimerkkeihin. Hän sanoo: en tiedä, voin olla väärässäkin. Hänen puheestaan välittyy, että hän seuraa sekä tieteellisiä julkaisuja että nuorison juttuja. Hän pitää aikatauluista kiinni.

Kiintymyssuhdeteoria on tullut tutuksi oman työn kautta, mutta Sinkkonen oli hyvin lavea ja sai asian kuin asian liittymään kiintymyssuhteeseen. Käsiteltyä tuli samalla vuorohoito huoltajuudessa, samaa sukupuolta olevien perheiden lapsenkasvatus, lasten syömishäiriöt ja kaikenlaiset mahdolliset häiriöt ja kasvatuspulmat kaikenikäisten kanssa. Kaikki saivat varmaan haluamansa. Todaysmeet-järjestelmään nettiin sai kirjoittaa kysymyksiä, jotka napsahtivat sivuvalkokankaalle ja niihin Sinkkonen antoi auliisti vastauksia.
Aluksi yhteenvetoni omin sanoin ja sen jälkeen ykstyiskohtaisempaa tietoa asiasta kiinnostuneelle.

Oma yhteenvetoni
Kiintymyssuhdeteoria on noin 30 vuotta vanha ja sitä tutkitaan edelleen. Perusidea on, että lapsi oppii luottamaan elämään, kun häntä hoivataan hyvin eikä jätetä yksin. Kiintymyssuhde on merkittävä asia ihmisen elämässä, koska turvallisen kiintymyssuhteen antaminen jokaiselle lapselle vaikuttaa ihmisten mielenterveyteen. Sen vaikutukset myöhemmässä elämässä ovat kiistattomat: huonosti onnistunut kiintymyssuhde riivaa ihmistä lopun elämää. On jopa esitetty, että mustasukkaisuudesta tehdyt perhesurmat olisivat taustaltaan kiintymyssuhteen ongelmista johtuvia.
Turvallisesti kiinnittyneet lapset saavat riittävän hoivaa, he saavat ilmaista tunteita ja heidän mielipiteitään kuunnellaan, heitä suojellaan vaaroilta. Välttävä kiintymyssuhde on tunteita rajoittava ja ulkoiseen käytökseen keskittyvä, pidättelevä tyyli. Siinä opitaan miellyttämään muita ja uhrautumaan. Ristiriitainen kiintymystyyli syntyy, kun lapselle huudetaan eikä lapsi pysty ennakoimaan asioita. Tämä on tuhoavaa, koska lapsi on hukassa tunteidensa kanssa eikä opi luottamaan ihmisiin. Välttävä ja ristiriitainen tyyli synnyttävät ihmisessä myöhemmin vaikeuksia. Niitä sitten joko selvitellään ja korjataan lopun elämän ajan tai eletään niiden kanssa. Suomalaisilla olisi Sinkkosen mukaan eniten välttelevää tyyliä.

Karmea, mutta valaiseva esimerkki ristiriitaisesti kiintyneestä lapsesta huumeperheessä. Lapsi oppii tietämään, mistä narusta vedetään vanhemmista minkäkin huumeen kohdalla. Joku huume tekee sekavaksi, joku hilpeäksi ja joku ilkeäksi. Hilpeänä päivänä voi saada jonkin toiveensa läpi. Lapsi oppii selviytymään.
Lapsen häiriintynyt käytös voidaan siis muuttaa sanaksi selviytymisstategia. Patricia McKinsey Crittenden on minulle uusi nimi, ja hän on Bolbyn ja Ainsworthin työn kehittäjä ja jatkaja. Hän puhuu paljon tästä selviytymisstrategiasta. Lapsi ei ole ongelma, vaan hänen strategiansa on. Tämän kun muistaisi!!! Kun kohtaat lapsen, joka ei ilmaise tunteitaan ja on ylireipas, ehkä hän on oppinut niin toimimaan? Joku taas ilmaisee raivoisasti itseään ja tuhoavasti. Se on ollut hänen keinonsa selviytyä ja tulla nähdyksi.

Päivitystä perjantaina 13.5.
Facebookissa syntyi keskustelu siitä, voiko lapsi kiintyä useaan henkilöön. Lienee tutkijoidenkin piirissä hieman erimielisyyttää siitä, kuinka ehdotonta on kiinnittyminen äitiin. Minusta tässäkin Sinkkosen ohje, katso lasta, on paikallaan. Top-päiväkodissa, josta aiemmissa teksteissä kerron, oli mielestäni hyvä käytännön systeemi. Kun lapsi tuli alle vuoden ikäisenä hoitoon, seurattiin, kehen aikuiseen hän ns. leimautui, kenet hän valitsi. Sen jälkeen niin kauan kuin lapsi tarvitsi yhtä hoitajaa, pyrittiin se järjestämään. ja kun ryhmässä ei ole 12 pientä vaan eri ikäisiä, se oli mahdollista järjestää. Kun lapsi oli itse valmis laajentamaan elinpiiriään, se sallittiin. Hienoa.

Kysyin temperamentin vaikutuksesta luennolla. Tietysti temperamentti vaikuttaa. Joku on hitaasti lämpiävä ja joku taas herkästi syttyvä. Ja sillä taas ei ole välttämättä tekemistä kiintymyssuhteen kanssa. Sinkkosen oma esimerkki oli hitaasti lämpiävästä lapsesta, joka kokeilee varpaanpäällä kesärannalla vettä ja uskaltautuu veteen siinä vaiheessa, kun toiset tulevat hampaat kalisten sieltä ja pois. Omasta vanhimmasta tyttärestään hän kertoi, kuinka omapäinen ja tahtova hän on ollut. Kiintymyssuhde on siis tunneside lapsen ja hoivaajan välillä ja temperamentti voi siihen tuoda oman värinsä.

Tässä luennolta yksityiskohtia:

Kiintymyssuhde: Ensimmäisä tutkijoita John Bowlby, jonka Sinkkonen on itse tavannut opintojensa alkuvaiheessa vuosia sitten Haikon kartanon koulutuksessa. Kiintymyssuhde on voimakas tunneside lapsen ja hoivaajan välillä, joka on sukua eläinten leimaantumiselle. Mallit kehittyvät 12 ensimmäisen kuukauden aikana ja muokkaantuvat koko elinajan. Vauvan tärkeinkysymys on: miten saan äidin lähelleni.
On mahdotonta ymmärtää sitä, miksi on niin vaikeaa hyväksyä, että äiti on ensisijainen hoivaaja. Äiti on lohdun lähde. Eppu Normaali: äiti repun mulle täytti, isä ilmansuunnat näytti. Isä on luottavaisen tutkimisen tuki. Isä rohkaisee ulkomaailmaan. Isä sanoo, että anna palaa ja peli lähtee sujumaan. Jalkapallossa isä sanoo, että ei haittaa ja äiti laittaa laastarin. Se sopii myös lapselle.
Tärkeää kiintymyssuhteessa on ennakoitavuus. Miten ennakoitavaa aikuisen käytös on. Jos vanhempi ei ole ennakoitava, lapsella on jatkuva stressitila. Lapsi joka joutuu pelkäämään, on kroonisesti stressantunut. Hän yrittää löytää merkkejä, mitä tuleman pitää.
Sensitiivisyys tarkoittaa, että aikuinen osaa lukea merkkejä siitä, mitä lapsi tarvitsee. aikuinen täyttää lapsen tarpeita, jolloin syntyy muistijälkiä. Äiti hoivaa, äiti rakastaa. Lapsi takertuu näin hoivaajaansa. Muistijäljet fuusioituvat suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Nauraminen ja yhdessäolo on tärkeää. Katsele youtubesta videoita esim. Funniest babyes ever. Sellaista pitäisii tehdä lasten kanssa.
Affektit eli tunteet. Ihmislapsi pelkää äikillisiä ja voimakkaita ääniä. Takaapäin voimustuva ääni on pelottava. Pimeys on pelottavaa. Yksinäisyys on pelottavaa. Lasta suojellaan näiltä. LÄhellä olo, silittely ja keinuttelu tyynnyttävät lasta.
Erokokemukset. Joidenkin terapeuttien mielestä paniikkihäiriön taustalla on kysymys eroonjoutumisen pelosta. Koska lapsi on valmis päiväkotiin jne. Siihen on kolme sääntöää: katso lasta, katso lasta, katso lasta. Lapset ovat erilaisia. Jos 1-vutoias lapsi itkee mummulassa ikäväänsä, hän ei ole siihen vielä valmis. Jos lapsi joutuu paniikkiin mennessään päivähoitoon, jää kotiin. Kaikki eivät tosin voi näin tehdä. Alle 4-vutoiaita ei pitäisi erossa laittaa vuoroasumiseen. Ei pitäisi pompotella pieniä lapsia.
Sisäinen työskentelymalli: Laspelle syntyy strategia, jonka hän on oppinut. Se on paras malli, jonka lapsi on löytänyt. Esim. alkoholistiperheessä lapsi keksii keinot, miten saa huomion. Koulussa hän sitten käyttää samoja malleja ja siellä ne eivät toimikaan. Suuri oivallus on, että lapsi ei olekaan häiriintynyt vaan sopetutunut johonkin. Lapsi on oppinut toimimaan jollakin tavalla. Esim. huostaanotossa lapsi ei voi luopua nopeasti omaksumastaan mallista. Voi kestää 2-3 vuotta, että lapsi uskaltaa heittäytyä akuisen varaan. Lapsi tarvitsee itseään vahvemmat aikuiset, joihin hän voi luottaa.
Lapsen oidipaalivaihe. Lapset saavat nykyisin tietoa seksistä älypuhelimillaan ja tutustuvat pornoon. Vanhempien välistä seksuaalisuutta ei jaeta lapsen kanssa. Ei myöskään kysytä lapsen seksuaalisuudesta.

Tässäkin ryhmässä on tänään paljon meitä, joilla ei ole turvallinen kiintymyssuhdemalli. Ei se ole niin vaarallista.

Mary Ainsworth toi kiintymyssuhdemallit turvallisesti, välttelevästi ja ristiriitaisesti kiintyneet.
Turvallisesti kiintynyt: lapsi elää loogisessa ja ennakoitavassa maailmassa. Asiat selitetään ja perustellaan ja ollaan rehellisiä. Myös voimakkaat tunteet sallitaan ja ne lähentävät hoivaajaan. Lapsi oppii käyttämään vuorovaikutuksessa sekä älyä että tunnetta.
Välttelevästi kiintynyt: Faktoihin keskittyvä, väritön. Reippaita lapsia. Kuinka voisin palvella? mitä minun pitäisi tehdä, että sinulla on hyvä olla? Sinikka Nopolan pakinat Tampereelta kuvaavat hauskasti tätä " ei vaan nyt irrotella millään lailla"-tyyliä. Lapse ei saa näyttää tunteitaan vaan oppii estämään kielteiden tunteiden ilmaisemisen.
Jos ei ole saanu tolla vihainen, sitä voi olla vaikea hallita. Tulee syyllisyyden tune ja tarve hyvittää.
Ristiriitaisesti kiintynyt: Hoivaaja on ristiriitainen ja vaikeasti ennakoitavissa. Tunnepitoista. Lapsi kiukuttelee, roikkuu, keskeyttääpuhetta jne. Vanhemmalla on negatiivinen tapa puhua. Tunnesävy on vihamielinen. Lapsi voi otaa avuttomuusilmeen ja jos ei saa tahtoaan läpi, sen jälkeen raivostua.

Tytöistä ja pojista:
Nykyisin ajatellaan, että kaikki on kasvatuksen tuotetta. Sukupuolilla on kyllä eroa, biologialla on merkitystä. Jos otetaan 1000 tyttöä ja poikaa, erot tulevat esiin. Aina on tyttöjä, jotka kiipeävät puussa ja on herkkiä poikia. Pojilla on suurempi kilpailuvietti ja pojat nahistelevat ja ovat laumahenkisiä. Tytöt ovat kolmisin ja nokkivat vuoronperään toisiaan. Tytöt uppoutuu someen ja pojat jää pelikoukkuun.
Valtataistelut ja aikuisen rooli: Lapsi tarttuu heti valtataisteluun, jos mahdollista. Jos lapsi huomaa, että jokin asia on aikuisille emotionaalisesti tärkeä, siitä narusta lapsi varmasti vetää. Jos lapsi ei syö: "Kurjaa, että ei maistunut. Seuraavan kerran ruokaa on 3 tunnin päästä." Tämä toimii. Ei suuria tunteita, vaan toteamus. Samoin: "Kone kiinni. Ulos." toimii paljon paremmin kuin jankkaaminen ja selittely. Tämä ei jätä tilaa sille, että nuori alkaa sättiä aikuista. Lapset ovat lopulta järkeviä ja haluavat, että heille joku sanoo, miten pitää toimia.
Jos lapsi pelkää mörköjä: Mörköjä ei ole olemsassa. Neljävuotias voi kuitenkin pelätä ja kuvitella mörkejä. Mitäs sitten tehdään? Jos istun tässä vähän aikaa." Aikinen tulee lasta vastaan. Lapsi haluaa tietää, onko vaaraa. Aikuinen sanoi esim. tsunamissa: S eon tapahtunut, mutta niin kaukana, että miellä ei ole vaaraa. "Meillä ei ole mitään hätää" on kiintymyssuhderepliikki.

Miten näitä kaikkia erilaisuuksia sitten kasvatetaan ja hoidetaan kouluissa ja muualla. Sinkkosen mukaan usein nähdyksi tuleminen ja nätisti katsominenkin voi riittää. Kokemus, että joku on hänet nähnyt. Jokin lause voi olla kamalan tärkeä ja kantaa läpi elämän. Opettajilla voisi olla näitä hyviä lauseita. On hienoa, jos opettaja on ylpeä omasta luokastaan ja pitää heistä.

Näitä oppeja tulen itse palauttamaan mieleeni vielä monta kertaa.

Mitä on osallisuuspedagogiikka?

Ruokakasvatusta uusiksi
Juttelemme Mirjan kanssa aamulla eilisestä blogistani ja ruokakasvatuksesta. He soveltavat Sapere-ruokakasvatusta jonkin verran:
"Sapere on ruokakasvatusmenetelmä, jossa lapset tutustuvat ruokamaailmaan aistiensa välityksellä. Saperessa lapset oppivat aistimalla, tutkimalla, kokeilemalla, ihmettelemällä ja leikkimällä. Menetelmä perustuu aistikokemuksiin, joiden kautta lapsi oppii uusia asioita ruokamaailmasta: elintarvikkeista, ruuasta, ruuan alkuperästä ja sen valmistuksesta." http://www.peda.net/veraja/projekti/saperemenetelma/sapere 

Lasten on pakko tulla syömään, mutta pakko ei ole edes maistaa. Pikkuhiljaa huonosti syövätkin lapset ovat alkaneet syödä. Voin todeta, että olen viikon aikana nähnyt hyvinsyöviä lapsia.  Ja - makkarasiivuun saa siis tehdä reikiä tai kiisseliä voi laittaa puhtaalle kädelle ja lipaista siitä suuhun. 

Vappuhulinat
Lapset toivat päiväkotiin vihanneksia ja hedelmiä sekä joitain herkkuja. Lapsilla on naamiaisasuja, samoin aikuisilla. Lapset alkavat valmistella juhlia, serpentöivät ja puhaltavat ilmapalloja. Vajaa kolmevuotias poika yrittää itse saada ilmaa palloon. Sinnikkyys on ihailtavaa, vaikka ilmaa ei juurikaan palloon mene. Yksi hieroo palloa päähänsä ja saa sen pysymään seinällä.

Muutama tyttö on keittiössä aikuisen kanssa valmistelemassa vappuherkkuja. He leikkaavat kurkkuja ja porkkanoita, nostelevat pusseista raksuja, napsuja ja keksejä. Herkut kannetaan pöydälle, jostain löytyy pöytäliina. Herkkuja käydään katselemassa vesi kielellä.

Ennen herkkujen syöntiä vietetään yhdet synttärit. Synttärisankari istuu juhlatuolilla ja saa määrätä, kuka tuo postin hänelle. Korttiin oli koottu kavereiden kommenteja sankarista. Lauletaan ja pojat esittävät hienon hyppytanssin juhlan kunniaksi. Lopuksi synttärisankari saa valita lahjalaatikosta itselleen lahjan. Hän valitsee ovikoristeen, jossa oli kolme lintua ja siinä luki Welcome.

Tämä on sellainen päivä, että ei olla ulkona ja koko ryhmä on koko ajan samoissa ympyröissä. Huomaan, että tulee paljon enemmän tarvetta rauhoitella ja ohjata lapsia. On vähän levotonta ja pitää jonottaa ja odottaa.

Aikusilla kestää pinna hyvin, mutta tarkkasilmäinen huomaa, että rauhoittumisohjeita annetaan tavallista enemmän. Mutta tällaistahan se olisi, jos ei olisi tätä joustavan pienryhmän pedagogiikkaa?


Arvoja ja kuuntelemista
Osallisuuspedagogiikkaa on tässä kunnassa opiskeltu ja toteutettu jo kuutisen vuotta. Tässä lastentarhanopettajien pohdintoja osallisuudesta:

Mirja: Osallisuus lähtee arvoista. Millainen käsitys sinulla on lapsuudesta ja lapsista? Toiminta heijastaa omia arvoja. Onko lapsi mielestäsi avuton kohde vai aktiivinen toimija? Kunnioittaminen pitäisi näkyä käytännössä. Miten puhun perheistä? Päivittelenkö perheiden asioita?

Sammuta valot

Arvoja ei voi siirtää, mutta niistä voi  keskustella. Viime kädessä jokainen tekee työn itse.
Osallisuuspedagogiikka on pohjimmiltaan demokratiakasvatusta. Kun lapsi huomaa, että en voi yksin päättää asioista vaan päätämme vuoronperään ja yhdessä, ymmärrän vaikuttamisen mahdollisuuden. Kaikki asiat ovat loppujen lopuksi sopimuskysymyksiä. Voin käyttää omaa ääntäni äänestämällä. Jokaisen ääni on arvokas. Esimerkiksi viikon hallitsijana olemisen kokemus tuo mahdollisuuden päättää useammista asioista viikon ajan, vuoronperään.

Osallisuuteen päästään ensin erilaisten menetelmien avulla ja sitten ne alkavat vakiintua normaaleiksi käytännöiksi. Yksi tällainen menetelmä on sadutus, jonka opittuaan voi oppia kuuntelemaan lapsia ja heidän ajatuksiaan. Toinen arkikäytössä tomiva juttu on Muksuoppi. Siinä on ratkaisukeskeistä ja myönteistä asennetta.

Asenteiden muokkaminen on se suurin juttu. Kestää kauan päästä sellaisesta kärsimyskulttuurista, jossa puhutaan siitä, kenellä on rankinta. Turhasta vallankäytöstä pitäisi myös päästä ja uskoa siihen, että lasten kanssa voi aina keskustella.

Tiina: Osallisuus on sitä, että lasta kuunnellaan, oikeasti. Pitää pysähtyä lapsen tasolle ja jutella lapsen kanssa. Sadutus on hyvä keino päästä sisään lasten maailmaan. Lapsituntemus on tärkeää. On opittava tuntemaan lapsen temperamentti ja hänen haasteensa.

Haasteitakin on. Joskus joku lapsi ei pääse retkelle vähän aikaan mukaan, jos hän on lähtenyt vaikkapa omille teilleen. Keskustellaan ja neuvotellaan ja annetaan uusia mahdollisuuksia. Mikään ei ole mahdotonta, aina voidaan harjoitella uudestaan.

Äänestetään ja siihen tyydytään
On siis perjantai ja kauan odotettu elokuvahetki on käsillä. Lapset raahaavat omat patjansa eteiseen ja alkaa äänestys. Viikon hallitsijat saavat valita ensin neljä elokuvaa, joista äänestetään. Eniten ääniä saa Ollin merenalaiset seikkailut ja se laitetaan pyörimään. Kirjastossa dvd:t valinnut tyttö odottaa, valitaanko hänen lainaamansa. Se saa toiseksi eniten ääniä. Kirjastossa kysyttiin: Eihän sinua sitten harmita kovasti, jos näitä ei valitakaan katsottavaksi? Ei harmita. Hänen lainaamansa sai toiseksi eniten ääniä ja koska aikuiset pitävät tänään pidempää palaveria, osa saa katsoa myös toisen leffan.

Mitä pitäisi opettaa tuleville lähihoitajille?
Palaan takaisin opetustehtäviini ensi viikolla. Tärkeimpiä asioita, joita minun pitäisi opettaa olisi tämän viikon perusteella:
- Arvokasvatus käytännön arjessa
- Lapsen kehityksen tärkeimmät pääkohdat
- Temperamenttituntemus
- Lapsen kohtaaminen ja kuunteleminen (sadutus)
- Lapseen luottaminen ja kannustaminen tekemään itse
- Ongelmien ratkominen lapsen näkökulmasta (Muksuoppi)
- Osallisuuspedagogiikan perusteet

Flunssaa ei tullut. Minulle on tullut vastustuskykyä. Pureskelen varmasti näitä kokemuksiani vielä pitkään. Pienen keijukaistytön hymy jäi tänään mieleeni. Pidin häntä sylissä tänään paljon ja luimme yhdessä kirjoja. Hän kopsutteli vähän liian isoissa juhlakengissä ja belleriinan hameessa rusetti päässään vappuriennoissa. Hän oli onnellinen lapsi.

Taisteluleikkisäännöt

Leppoisaa aamua
Aamulla osa on aamupalalla ja nakertelee leivästä ja lauantaimakkarasta olentoja. Mietin, että onkohan tämä sallittua? Sanon, että minun äitini opetti, että ruualla ei saa leikkiä. Siihen saan vastauksen, että niin meillekin on opetettu.

Osa on aloittanut omatoimisen vappuaskartelun. Tyttö tulee luokseni ja heiluttaa itse kirjoittamaansa tekstiä, jossa lukee: kihomatoja liikkeellä. Hän vie sen eteisen oveen. Joku vanhemmista tuo tapettirullia askatelua varten. Joku vanhempi on eilen ehdottanut, että päiväkodissa voisi olla eri väristen vaatteiden päivä. Sellainen oli ollut jossain eskarissa ja lapset olivat innoissaan. Vanhemmat lähettävät myös sähköpostilla ideoita ja kirjoittavat eteisen liitutauluun myös ehdotuksiaan.

Åitienpäivälahjoja
Äitienpäivä lähestyy ja lapset ehdottavat itse, mitä haluavat tehdä. Keskeneräisistä tehtävistä on ovensuussa lappu, josta aikuiset saavat tietää, mitä on kenelläkin meneillään. Muutama tyttö on tehnyt vihkon, johon äiti saa kirjoittaa, mitä haluaa. Etusivulla on saatesanat:
"Rakas äiti,
vihkoon voi kirjoittaa kauppalistoja (vaikka kaikkia namuja jos ei mitään muuta)
Äiti, olet rakas. Mä rakastan sua. Tykkään pelata, leipoa ja leikkiä sun kaa. Tahdon veneillä sun kaa. Ja lukee sun kaa, muovailla sun kaa ja askarrella sun kaa."

Pari tyttöä on tehnyt lahjan ja paketoinut sen ihan itse. Joku on huomannut aamulla, että hyllyssä on kaunis kangas. Hän haluaisi tehdä siitä äidlle hameen. Yhdessä aikuisen kanssa on kuitenkin huomattu, että siitä ei riitä kaikille, joten tehdäänkin siitä tyynyjä. Päivällä neljä tyttöä lähtee aikuisen kanssa toisesta talosta hakemaan ompelukonetta. Mitenkähän se homma sujuu, en ehdi nähdä.



Poikaporukan taisteluleikit laitettiin eilen  hetkeksi jäihin ja tänään tehdään yhdessä säännöt. Kuusi poikaa istuu patja-altaassa ja Tiina keskusteluttaa aiheesta. Tulen siinä vaiheessa paikalle, kun sanotaan ääneen säännöt, joihin oli yhdessä päädytty. Ei saa purra, ei saa juosta keppi kädessä, ei saa vetää nyrkillä kasvoihin. Saa taistella pehmeillä esineillä. Saa kutittaa. Päätetään yhdessä kirjoittaa säännnöt seinälle.
Jokainen saa kirjoittaa vuorollaan, vaikka ei olisi vielä harjaantunut kirjoittaja.
- Isommat voi auttaa, sanoi isompi. Joku arvostelee kuitenkin  heti, johon Tiina:
- Ei arvostella toista. Jokainen oppii ja jokaisella on oma ja ihan erilainen käsiala,

Metsäretkellä louhikossa
Tänään lähdetään metsäretkelle koko talon voimin, koska lähimetsässä järjestetään satunäytelmä. Jokainen löytää parin ja matka sujuu aivan leppoisasti. Jokainen heilauttaa kiitokseksi kättään autoilijalle, joka päästää meidät suojatien yli. Lapset istuvat kivillä ja seuraavat näytelmää, jonka teemana on lelun vuorottelu, harmituksesta selviytyminen ja ystävyys.

Kun esitys on loppunut, 19 lasta saavat Tiinalta yllättävän ohjeen: mennään oikotietä. Takanamme on kivikkoinen alue, jonka jälkeen on aika jyrkkä mäki. Ajattelen jo, että tästä ei hyvä seuraa, joku kaatuu varmaan  louhikkoon. Mutta ei tietenkään. Jokainen selvityy leikiten hienosta ja jännittävästä esteestä. Kun pääsemme pururadalle, Tiina juoksuttaa lapset kiertämään puhelintolpan.

 Eilen kirjoitin ehkä hieman provosoivasti siitä, mitä tässä päiväkodissa saa tehdä. Lisään, että pienemmät nukkuvat lapset ovat omissa kaappisängyissään ja heillä ei ole yhtä paljon vapauksia kuin isompien ryhmässä on.

Huomaan itsessäni paljon hoputusajattelua. Kun joku lapsi syö aamupalalla kauan eikä ruoka lautaselta vähene, tulee halu hoputtaa ja kannustaa, että päästäsiiin seuraavaan vaiheeseen. Täällä ei tehdä sellaista juurikaan. Jos lapsi ei syö, jutellaan siitä, että miksi. Otitko vähän liikaa? Ota seuraavalla kerralla vähemmän.

Tyttö teki perhosen ja tuli kysymään aikuiselta, että saako hän ottaa sen ulos. Saat ottaa. Minä muistan  tilanteita, että lapset eivät saaneet ottaa ulos omia juttujaan... miksiköhän? Eilenkin lapset viilettivät itsetekemissään ruseteissa pihalla.

Huomenna on vappuhulinat, parit synttärit ja elokuva, jota lapset ovat koko viikon kyselleet. Tänään kyselin kasvattajilta, mitä osallisuudesta pitäisi opettaa lähihoitajaopiskelijoille. Siitä huomenna!

Yäk aamupiiri

Vuosia sitten olin päiväkodissa sijaisena. Oli maanantai ja viikko aloitettiin aamupiirillä. Eskarilainen näytti kasvun kansionsa etusivun. Siinä luki: Yäk aamupiiri. Aamupiiri kesti rituaaleineen kauan: mikä päivä, kenen päivä, millainen ilma,  ketä paikalla, ketä ei paikalla, mitä tehdään tänään ja lopuksi vielä jokaisen viikonlopputarinat. Vain muutama lapsi jaksoi olla mukana; ehkä he olivat niitä temperamentiltaan rauhallisia, joilla on hyvä keskittymiskyky ja pitkä pinna.

Täällä ei ole aamupiirejä. Miksi olisi? Se on suorastaan toiminnan este, pohtii Tiina. Lapset aloittavat eri aikaan leikkinsä ja sitä on turha keskeyttää yhteisellä kokoontumisella. Joku lapsi oli kertonut, että hän oli aamupiireissä 5 vuotta, mutta hän muista niistä mitään. Mikä itseisarvo on sillä, että kokoonnutaan yhteen ja kertaillaan samoja asioita?

Tässä ryhmässä on ruokailualueen seinällä lasten tekemä viikonpäivätaulu: lapset ovat itse tehneet sen ja kuvasymbolit ovat muistisääntöjä. Muistan titinalle-tiistai, keksi-keskiviikko, toukka-tiistai-lakritsi-lauantai ja sukellussunnuntai.
Joka päivä lapset ovat seisseet taulun edessä ja puhuneet siitä. Mä keksin ton sukelluksen. Mikä päivä tänään on? Saanks mä laittaa merkin? Tämän päivän kohdalle laitetaan sinitarralla merkki, jossa lukee: TÄNÄÄN.

Lapsia on 1,5-vuotiaasta 6-vuotiaaseen noin 24 per päivä. Aikuisia on neljä. Täällä syödään silloin, kun on nälkä. Se on joustavaa. Kaikki syövät hyvin. Jokainen valitsee itse paikkansa. Täällä tullaan ulkoa sisälle silloin, kun halutaan. Ei ole ovella jonoa, vaan sisään tullaan pikkuhiljaa. Täällä ei ole pakko nukkua, mutta levätään. Patjalle saa mennä vaatteet päällä. Mukaan saa ottaa kirjan tai lelun. Paikan saa valita itse. Lapset tietävät, miksi pitää levätä. Välipala syödään silloin, kun se sopii. Se on joustavaa. Ulos lähdetään, kun leikit loppuvat. Tätä kutsutaan osallistavaksi toiminnaksi.

Lasten kuunteleminen on avainasia
Osallistava toiminta saa myös osakseen kritiikkiä. Toiminnasta on vaikeaa saada otetta ja toiminta tuntuu kaootiselta, kun lapset tulevat ja menevät. Lasten pitäisi osata myös istua isossa ryhmässä hiljaa. Mitä siitä tulee jos lapset saavat aina päättää asioista? Entä sitten kun ne menevät kouluun ja siellä pitää olla isossa ryhmässä ja istua hiljaa ja puhua vuorollaan? Kyselin näihin vastauksia useammalta päiväkodin työntekijältä.

3,5-vuotias saa viedä yksin kärryt toiseen päähän taloa.

Tiinan mielestä arjen avaaminen on tärkeää. On oltava havainnoimassa koko ajan lapsia ja kuunneltava heitä. Vaatii paljon kasvattajilta toimia eri tavalla. Lapset ovat kaikessa mukana. Aamupalalla Tiina pyysi lapsia katsomaan kummitustaloksi tehtyä nukketaloa. Sillä ei enää kukaan leiki. Mitä tehdään sille? Lapset miettivät ja joku ehdottaa lopulta, että myydään se. Asia on auki, mutta Tiina pohtii tosissaan sitä, että lasten kanssa laitettaisiin tori.fi-sivustolle mainos ja yritettäisiin myydä se.

Lapset sitoutuvat huolehtimaan yhteisistä jutuista, koska kaikki on suunniteltu yhdessä. Kaapin paikka on yhdessä mietitty. Ryhmillä on omat rahat ja ne käytetään yhdessä lasten kanssa. Mietitään yhdessä, mitä puuttuu ja mitä pitäisi saada. Rahaa käytetään ryhmän tarpeisiin. Ei ole järkeä siinä, että ryhmälle tupsahtaa yhtäkkiä jostain viisi paloautoa, jos niitä ei tarvita. Ryhmä sen sijaan haluaa tehdä omat taulut ja mennä retkelle. Vanhassa ajattelussa aikuinen päättää, milloin antaa pedagogiikkansa lapselle. On opittava kuuntelemaan lapsia ja antamaan se silloin, kun lapsi tarvitsee.

Kaisa tuli 3 vuotta sitten tähän ja oli ollut aiemmin ns. tavallisissa päiväkodeissa useita vuosia. Hän kertoo, että osallisuus on hyvä juttu, mutta arki piti opetella. Joustavat pienryhmät voi tuntua aluksi hankalalta, mutta kun idean tajuaa, se toimii. Hänen mielestään on hyvä olla vapautta, mutta on hyvä olla myös aikuisten järjestämään toimintaa välillä.

Lähdemme vähän yli parikymppisen Miinan kanssa samanlaiselle uintiretkelle kuin maanantaina viereiseen taloon. Ja toden totta, nämäkin lapset kuljettavat pikkuhousut päässään. Miina on lähihoitaja ja kertoo, että osallisuudesta ei koulussa puhuttu mitään.  Hän on ollut vain yhdessä päiväkodissa ennen tätä. Siellä toiminta oli lokeroitua, jossa aikuinen teki asioita työvuorolistan mukaisesti, että päästäisiin äkkiä ulos, syömään jne. Aikuisen pitää mennä sisälle, koska pitää kattaa pöytä. Täällä mennään oman pienryhmän mukaan ja kukin hoitaa omat lapsensa ulos, syömään jne. Neuvotellaan paljon päivän aikana, missä kukin on ja mitä tekee.

Odottelemme, että vettä tulee altaaseen tarpeeksi. Miina sanoo lapsille: Menkää kattoon, onko vettä tarpeeksi? He menevät ja ilmoittavat, että pitää vielä tulla vähän aikaa. Kysyn, menevätkö nämä kuusi yhtä aikaa vai pienissä porukoissa. Miina kysyy: Hei, menettekö yhtä aikaa vai pienissä porukoissa? Toinen sanoo: pikkuporukoissa. Toinen: yhtä aikaa. Kolmas: äänestetään!

Tunnistan itsessäni tämän: olisin mennyt itse katsomaan, onko vettä tarpeeksi. Olisin ehdottanut, että mennään osissa.  Miinan mielestä oleellisinta osallisuudessa on, että tehdään kaikki lasten kanssa. Hän ei mistään hinnasta luopuisi tästä tyylistä.  Hän pohtii syitä, miksi kaikkialla ei toimita näin. Ehkä monen on vaikeaa tajuta, että lapset todella osaavat tehdä päätöksiä, ja että sillä tavalla lapsista tulee päätöskykyisiä ihmisiä. Riidoissa meidän aikuisten on annettava lasten ensin yrittää itse sopia asiat. Lapset sanoittavat itse tuntemuksensa ja yhdessä mietitään mitä pitäisi tehdä.

Päätalossa on kiertävä hoitaja, Helena, joka on koulutukseltaan lastenohjaaja. Mitä osallisuus on? Kaikkia ei kiinnosta samalla hetkellä samat asiat. Kun lapsi saa idean esimerkiksi askarrella, hän saa tehdä sellaista mistä tykkää ja sillä tavalla oppii. Lapset ovat innostuneempia. On myös yhteisiä juttuja, kuten viisivuotiaiden ympäristöraati ja muita yhteisiä juttuja. Kyllä lapset ehtivät koulussa oppia istumista. Lapset ymmärtävät täällä säännöt paremmin, kun niitä pohditaan paljon yhdessä. Lepohetkellä ei tarvitse ottaa vaatteita pois ja saa ottaa lelun mukaansa, jos haluaa. Jos vaatteet ovat likaiset, lapsi hakee repusta puhtaat. Haastetaan lapsia miettimään itse. Esikoulusta on tullut palautetta, että täältä tulleet lapset ovat itseohjautuvia, osaavat hankkia tietoa ja sanovat ajatuksiaan. Eikö työelämäkin vaadi näitä tänä päivänä? Pitäisi oppia niitä ihan oikeasti päiväkoti-iässä.

Kirjastossa
Käymme seitsemän lapsen kanssa kirjastossa. Matkalla opitaan liikenteessä kulkemisen sääntöjä ja kirjaston periaatteita. Jokainen saa tehdä kaksi lainaa. Ne esitellään muille ja lainataan yhdessä. Mietin, mitä eroa on sillä, että on isossa ryhmässä ja pienessä ryhmässä. Tietysti on ihanteellista olla pienessä ryhmässä; on lyhyempi kesto kuunnella muita ja jokainen saa sanoa enemmän. Oppiiko suuressa ryhmässä jotenkin paremmin odottamista ja hiljaa olemista? Eihän kukaan aikuinenkaan halua olla suuressa ryhmässä kauaa?

Käydään välillä lepäämässä. Kaisa lukee lasten käytöskirjaa ja yhdessä pohditaan patjoilla loikoillen, miten toimitaan, jos löytää lelun eikä tiedä kenen se on? Kyselee kavereilta, lukee siitä nimen, vie sen postilaatikkoon? Tai jos joku kaatuu? Sanoo anteeksi, mä tuun auttaan tai mä voin nostaa. Aika sujahtaa nopeasti.

Tulee vielä mahdollisuus seurata, kun yhteensä 22 lasta kokoontuu seurakunnan kynttilähetkeen. Lastenohjaajat ovat taitavia ja lapset saavat olla mukana tarinan rakentamisessa. Heiltä kysytään asioita ja he myös vastaavat. Kun tarinan lampaat ovat aitauksessa, nostetaan esiin paimenasuinen mies. Kukahan on tämä, joka hoitaa näitä lampaita? Lapset ehdottavat: Maatalon isäntä? Taivaan Isä? Jumala? Paimen! No, paimenhan se on. Lampailla on vaaroja, joita lapset itse ehdottavat: myrkkykasvit, nokkoset, kivivyöry, suita-sutta, karhuja, leijonia. Kaikki jaksavat olla 20 minuuttia paikoillaan.

Matkalla takaisin laitan oven kiinni perässäni ja tytön sormet jäävät oven väliin. Olen kauhuissani. Tämä on niitä asioita, joita vakituinen henkilökunta osaa varoa. Sormia pidetään kylmäpussin välissä ja laastaroidaan. Minä kärsin tapahtumasta vielä koko iltapäivän, mutta tyttö ei tunnu enää muistavan koko asiaa.

Toin päiväkotiin äitini kellarista kreppipapereita, joilla ei ollut enää käyttöä. Kreppipaperit ovat ateljeen pöydällä ja niistä on alettu tehdä jotain. Joku lapsista oli keksinyt tehdä rusetin kaulaansa. Kohta yksi toisensa jälkeen menee tekemään rusetin. Autan vähän solmimisessa, kun joku pyytää. Viisivuotias tyttö haluaa tehdä nallelle päivärusetin ja yörusetin. Näinhän se menee.

Ulkona leikimme noita-akkaa. Minähän se tietysti olen. Kymmenkunta lasta juoksee minua pakoon. Olen ovela ja tulen kulman takaa juonisti. Tavoitan lapsen katseen, kun hän odottaa minun huomaavan hänet. Lähestyn harppoen ja se naurattaa. Tästä lapset pitävät ja jaksavat tätä vaikka kuinka kauan.

Kurkku on kipeä. Ei voi mitään.

Balleriinat ja Supermiehet

Ihmisiä tulee aina lisää
Aamuvuorossa lapsia on tipahdellut 7.30 mennessä kymmenkunta. Lapset kauhovat itse aamupuuronsa ja hakivat maitonsa. Aamun keskustelut käydään:
- Laurista tulee pappa. Eikä tuu. Tuleehan vanhana.
- Ihminen voi elää 100-vuotiaaksi. Ja aattele, ihmiset ei koskaan lopu. Kun niitä tulee aina lisää.
- Mä en halua koskaan kuolla. Arvaa missä on Viitasaari? No? Tuolla. Arvaa miks? No kun siellä on mummola.

On päästy aamulla jo yhteiseen ymmärrykseen, että tänään pojat haluavat esittää rokkitähtiä ja tytöt prinsessoita. Yksi porukka menee uimaan. Yksi aikuinen on aamupäivällä pois, siksi yhdistetään vähän ryhmiä. Paikalle tulee lopulta 22 lasta. Päivän aikana yksi lähtee kuumeisena kotiin.

Rokkitähdet ja prinsessat
Päivän teemaa aletaan rakentaa. Me tarvitaan musiikkia! Voitte hakea mankan. Musiikkina on Robinia ja taidemusiikkia. Lapset hakevat asusteita ja kohta ovesta tulee balleriinoja, prinsessoita, Supersankari, Batman, Spiderman. Supersankari istuu penkille ja sanoo: Tää on vahvojen penkki.

Tehdään koristeita! Ateljeehuoneessa kuhisee ja kohta tulee yksi ja toinen esittelemään piirustuksiaan. Laitetaan ne seinälle, tästä saatte sinitarraa pienen palan nurkkiin. Ei olekaan helppoa saada niitä pysymään. Pienet kädet painelevat tomerasti paperia seinän kiinni.

On päätetty yhdessä, että ekana pojat, sitten tytöt. Alkaa harjoitukset, treenit. Pojat nytkyttelevät itseään hillitysti Robinin laulun tahdissa. Tytöt vuorollaan tekevät tanssahduksia. Yksi aikuinen on oikeasti balettitaitoinen ja opettaa lapsille muutamia liikkeitä. Balettiniiausta ja pyörähdystä harjoitellaan. Osa pettyy, kun spagaatti ei luonnistu vielä. Kerrotaan heille, että pitää paljon harjoitella. Tauon jälkeen alkaa esitys.

Mirja ohjeistaa lapset:
- Tulkaa kaikki yhteen. Miten ollaan yleisössä? Yleisö on hiljaa ja katselee toisen esitystä arvostavasti. Esityksen jälkeen taputetaan ja annetaan arvostusta.
- Mitä tarkoittaa BUUU? kysyy poika.
- Buu tarkoittaa, että ei pidä esityksestä. Se on epäkohteliasta. Me ei sanota buu.

Pojista vain 3,5-vuotias  Justus tulee esiintymään. Hän napsuttelee suullaan musiikin tahdissa, heiluttelee käsiään ja nytkäyttelee päätään. Kaikki seuraavat hiirenhiljaa hänen esitystään. Ja musiikin loputtua hän saa arvostavat aplodit.

Sitten on tyttöjen vuoro. Kuusi tyttöä asettuu hieman jännittyneinä paikoilleen ja cd:ltä alkaa hiljaa valua hidasta Bachia. Keijut alkavat  leijua musiikin tahdissa ja he tekevät aamulla opittuja balettiliikkeitä. Hienoa! En olisi uskonut, että he oppivat noin monta liikettä. Kukin tekee omaa suoritustaan, kunnes musiikki häipyy johonkin. Hekin saavat arvostavat aplodit.

Tämän jälkeen otetaan soittimet ja lauletaan jokaisen toivelaulu. Osaan kaikki! Kun opettajan käsi on ylhäällä, se on hiljaisuuden merkki. Lapset noudattavat sitä. Yksinkertainen ja helppo menetelmä.

Sisarusryhmän hyödyt
Tässä päiväkodissa kaikki ryhmät ovat ns. sisarusryhmiä. Se tarkoittaa sitä, että lapsiryhmä ei toimi ikäryhmittäin niin, että aikuiset jakavat lapset ryhmiin. Lapset saavat siis oikeastaan päivän mittaan päättää, missä ja kenen kanssa ovat. Mirja kertoi, että he ovat päätyneet tähän järjestelmään seuraavista syistä:
- Sisarukset tuntevat turvallisuutta, kun saavat olla samassa ryhmässä.
- Lapset vaihtuvat vain silloin, kun joku lähtee pois tai esikouluun.
- Perheet tulevat tutuiksi, kun ovat pitkän aikaa samassa paikassa.
- Pienet oppivat isommilta ja isot auttavat pieniä. Jos ei ole omia sisaruksia, saa monen ikäisiä kaverisuhteita.
- Isompien kanssa voidaan tehdä retkiä ja vaativampia juttuja niin halutessa. Samoin pienempien kanssa.
- Ihan pienen kiintymyssuhde rakentuu siten, että aluksi on omahoitaja, johon lapsi kiinnittyy. Myöhemmin hän alkaa tutustua myös muihin aikuisiin, jolloin esim. oman hoitajan sairastuminen ei ole niin paha juttu.

Koko päivän opetellaan sosiaalisia taitoja
Emme olleet ulkona aamupäivällä ja se taitaa kostautua nahisteluina. Koko päivän ajan on vähän väliä tilanteita, joissa opetellaan toisten kanssa olemista. Asioiden selvittämiselle annetaan täällä aikaa. Ihailen Mirjan asennetta, kun hän kärsivällisesti ja selvästi selvittää tilanteita:
" Haluaaks joku auttaa Miaa?" Ja pian joku tulee auttamaan.
"Kättä päälle, että etsitään se Oktonautti-kappale netistä."
"Kitinä-ääni ei auta. Puhu tavallisella äänellä, se riittää."
" Katso tänne päin. Sinä pääsit äsken leikkimään tuohon autoleikkiin. Eikö tuntunut mukavalta? Nyt voit ottaa Annin mukaan sinun leikkiisi."
"Nyt tulee yleinen ohje kaikille."
"Odota, että Elli saa kertoa loppuun. Nyt voit kertoa."

Päivälevolla päätetään lukeeko Mirja kirjasta, satuseinältä vai kertovatko lapset itse satuseinältä omakeksimiä juttuja. "Mieti päässäsi, mitä näistä kolmesta äänestät. Voit äänestää kerran eli voit nostaa yhden kerran kätesi." Lapset äänestävät, että he haluavat itse kertoa satuseinältä satua. Hauskaa on, kun kukaan ei kuitenkaan keksi mitään. Kaksi kuitenkin kertoo lyhyen jutun. Lopulta he ehdottavat, että Mirja saa kertoa. Mirja kertoo aivan todellakin päästään keksien juttuja satuseinältä. Yksi aikuisista on maalannut lasten toivomuksesta erilaisia kuvia, joista sitten kehitellään juttuja.

Yhdeltä isoviisari on kivunnut kahdentoista päälle ja kaksi lasta jää nukkumaan, kun muut ryhtyvät jatkamaan leikkejään.

Huomenna pääsen mukaan kirjastoretkelle.

"Me ollaan lintuja ja noi on matoja"

Pikaperehdytys
Maanantai ja kello yhdeksän löydän etsimäni. Tämä on päiväkodin etäryhmä, joten talokin on hieman etäällä erikseen. Minut toivotetaan tervetulleeksi ja saan heti pikaperehdytyksen oleellisiin asioihin. Keskellä taloa kaapin päällä on paperinen "valvontapaneeli", johon käydään kirjoittamassa päivän strategiset tiedot: kuka lapsi on saapunut, missä ryhmässä leikkii, ketä aikuisia on talossa ja lopuksi vielä tärkeä: suhdeluku. Tänään on aikuisia ja lapsia sopivasti. Paperiin kirjoitetaan myös päivän kohokohdat, että myöhemmin vuoroon tullut osaa kertoa, mitä on tapahtunut ja mitä on tehty.

Me päätetään itse asioista
Täällä toimitaan neljässä pienryhmässä. Kuulen lauseita: "Pekka ehdotti, että mennään uimaan. Siiri ehdotti eilen, että mennään kirjastoon. Yksi ryhmä menee metsään tekemään majoja." Yksi ryhmä haluaa myös uimaan, mutta sinne voi lähteä vain 7 lasta.
Tiina-ope sanoo:
- Tulkaas kaikki tähän lattialle, jotka haluaa lähteä uima-altaalle. 14 lasta tulee, istuu ja katsoo anovasti Tiinaa.
- Kuinka moni haluaa lähteä uima-altaalle? 14 kättä nousee.
- Jaahas, sinne ei mahdu kyllä kuin 7 kerrallaan. Mitäs nyt tehdään? Lapset miettivät ja tyttö nostaa käden ja sanoo:
- Osissa!
- Jos mentäisiin osissa, niin miten me jaettaisiin osiin?
- Otetaan entten tentten, ehdottaa poika vasemmalla. Kaikki hyväksyvät tämän menettelyn. Tiina alkaa laskea: Entten tentten teelika mentten....pelistä  pois! Yksi toisensa jälkeen lähtee valmistautumaan toiseen taloon lähtöön. Osissa menoa ehdottanut tyttö alkaa itkeä, kun sisko pääsi eikä hän. Hän saa lohdutuksen: huomenna varataan myös uima-allas ja hän pääsee huomenna.

Nämä lapset ovat omatoimisia. Jokainen ottaa mukaansa pikkuhousut, ja kätevintä niitä on tietysti kuljettaa päässä. Kaikki tietävät joka käänteessä, mitä pitää tehdä ja mihin pitää mennä ja missä pitää aikuista odottaa.
Uima-altaalla juttelemme Tiinan kanssa, kun toinen ryhmä leikkii aulassa ja toinen polskii. Saan tietää, että heillä on kestänyt noin 5 vuotta päästä osallistavaan toimintakulttuuriin. Kaikki lähtee asenteesta lapseen ja siitä peruskysymyksestä, että miksi olemme täällä töissä. Millaisia lapsia haluamme kasvattaa? Näen jo muutaman tunnin perusteella, että näistä lapsista kasvaa itsenäisiä, neuvottelutaitoisia, rohkeita sanomaan, käytännön toimissa taitavia ja välittäviä lapsia. Päivän mittaan käsitykseni vahvistuu.

Ruokailu sujuu näin:
Haetaan yhdessä ruokakärry keittiöstä niiden kanssa, jotka haluavat. Tässä vaiheessa alkaa ruokailuun valua myös muita pienryhmien lapsia.  Kaikki yrittävät touhuta jotain, jolloin Tiina sanoo:
- Hetkinen. Nyt tehdään työnjako. Kuka kattaa pöydät? Kolme pientä tyttöä ryhtyy jakamaan haarukoita, veitsiä ja mukeja. Eivät ne ihan sääntöjen mukaan asetu paikoilleen, mutta siitä ei huomauteta. Kuka on vihjeiden jakaja? Kaksi poikaa asettuu istumaan lattialle ja muut menevät pöytiin.

- Se, jolla on siniset puseron hihat ja takaa sininen ja edessä kuvio, saa hakee ruokaa! Ja yksi poika tutkii puseroaan ja lähtee innoissaan ruokajonoon. Näin koko joukko on kiinni jossakin muussa kuin tylsässä ruuan odotuksessa. Yksi pikkuinen tyttö kaataa maitoa valtavan isosta maitopurkista. Ehdin ajatella, että nyt taitaa maidot kaatua, mutta Tiina sanoo:
- Saatko kaadettua? Hienostihan se menee, hyvä! Ja se onnistuu sittenkin.

Menen kauempana sijaitsevaan tyttöpöytään. Ruokana on makkaraa ja perunamuusia. Minulle ilmoitetaan heti, että:
- Me ollaan lintuja ja noi makkarat on matoja. 
Kysyn, mitä tapahtuu ruuan jälkeen. Me otetaan sit pastilli, että tulee kiiltävät hampaat. Sit me otetaan rauhallinen leikki ja sit vähän lepäillään. Kaikki vievät omat lautasensa pois ja asettuvat johonkin touhuilemaan.

Lepohetki sujuu näin:
Aluksi arvotaan, kuka saa nukkua huoneen ainokaisella sängyllä. Tänään se on Minttu. Lapset ottavat kaapista pystyasennossa olevan pienen patjan ja oman korin, jossa on hänen petivaatteensa. Jokainen alkaa itse sijata petiään, laittaa lakanan, tyynyn ja peiton ja omat nukkumiskaverinsa. Noin neljävuotias tyttö petaa hartaasti ja kauniisti oman petinsä. Lapset saavat itse päättää, mihin kohtaan menevät ja pari poikaa on onnessaan, kun menevät vierekkäin. Riitakin tulee siinä välissä ja Tiina selvittää sen poikien kanssa. Toinenkin riita tulee, kun joku repäisee legovihkosta kannen irti. Kansi  liimataan ja asia sovitaan.

Ei ole kiire mihinkään! Tiina pyyhkii pöydät, tulee lasten luokse ja kertoo, että nyt arvotaan, kuka on viikon kuningas ja kuningatar. Pienin saa ottaa pussukasta nimen ja Kallesta tulee viikon kunkku ja Siiristä kuningatar. Huomataan, että kuningattarella on mekossa kruununkuvia ja sukkahousuissa timantteja. Tällä viikolla nämä saavat ehdottaa ohjelmaa, videon perjantaina, tehtäviä jne. Jokaisesta viikon henkilöstä kirjoitetaan tärkeitä asioita ja Tiina aloittaa kirjoittaa jo muutaman lapsen kanssa. Mitä haluat sanoa Siiristä? Siiri on sydän. Kalle on hassu. Paperi täydentyy viikon aikana ja laitetaan kansioon, josta voi lukea myöhemminkin luonnehdintoja näistä mahtavista persoonista.

Osaa lapsista alkaa jo väsyttää, pojat lueskelevat porukalla lehtiä, tytöt touhuavat omiaan. Sitten vaan ilmoitetaan, että nyt lepohetki alkaa. Kaikki menevät omille patjoilleen.

Tiimipalaverissa päälinjoja
Kaksi viereisen talon aikuista tulee paikalle ja aikuiset pitää tiimikokouksen. Siellä päätetään kevään ohjelmasta, kevätretkestä, kevätjuhlasta, vapusta. Puhutaan näin: aletaan suunnitella lasten kanssa silloin ja silloin. Aikuiset puhuvat lapsista ja vanhemmista ystävällisesti ja arvostaen. Tiina lupautuu tekemään ylitöitä, että vasukeskustelu järjestyy. "Sä olet joustava ja ystävällinen" hänelle sanotaan. On tulossa tärkeän aikuisen päivä, olisko se nyt äitienpäivän aikoihin? Pohditaan lemmikkieläinten tuomista päiväkotiin, koska  joku vanhemmista on sitä ehdottanut.

Sata ihmistä trampoliinilla
Palaamme ryhmään. Kaikki ovat taas uomissaan jotain tekemässä. Välipalalle mennään joustavasti, kukin hakee omassa tahdissaan ja syö sen verran kuin haluaa. Istun poikien pöytään. Mikko kertoo, että on hyppinyt trampalla ilman ulkovaatteita. Kysyn, hypitäänkö siellä yksin vain useampi kerrallaan. Neljä kerrallaan, eikun sata kerrallaan! Kuvittelemme yhdessä, millaista olisi kun 100 hyppisi yhtä aikaa. Mikko valistaa minua myös, että vesi on tärkeämpää kuin maito, koska se pidentää ihmisen elämää. Pojat kertovat juttuja ja joku väittää, että erään oven takana on kummitus. Sanon, että tehän olette hyviä jutun kertojia. Voisin saduttaa teitä jonakin päivänä. Siihen Mikko sanoo, että mua ei saa satuttaa. :)

Ulkona poikaporukka kysyy, leikkisinkö heidän kanssaan poliisia ja rosvoa. Ai, miten sitä leikitään? No sillai, että jotkut juoksee pakoon ja jotkut ajaa takaa. En ehdi vastata, kun joku kysyy: Vai jaksaksää juosta? Näytän, että kyllä meikäläinen juoksee, ja kohta juostaan ja kauan.

Digitaalinen kasvun kansio
Digiloikka on myös täällä tehty. Lapsen kasvun kansio tehdään digitaalisesti muistitikulle. Kaikesta materiaalista tehdään sitten kuvakansio, joka etenee Varhaiskasvatussuunnitelman otsikoiden mukaisesti. Lapsesta on kuvia ja hänen kertomiaan juttuja. Lapsilla on käytössä oma kamera.

 Ulkona aikuinen räplää aina välillä puhelintaan siksi, että puhelimessa on ohjelma, johon merkitään aina lähtevä lapsi. Tämä on alkusoittoa sille, jos vanhemmilta aletaan periä joskus tuntiperustaista maksua. Digitaali kaiken hoitelee!

Olin niin iloinen tämän päivän jälkeen. Näin, miten käytännössä on mahdollista toimia lasten kanssa tasaveroisesti, lasten mielipiteitä arvostaen ja niiden pohjalta toimintaa suunnitellen. Iloitsin myös siitä myönteisestä kasvatuksesta, joka näkyi lasten ja aikuisten välisissä keskusteluissa ja päivän aikana syntyneiden ristiriitojen selvittelyssä.

Huomenna menen jo aamulla puoli kahdeksaan ja näen aamutouhut.

Osa kaksi - sisarusryhmä

Menen ensi viikolla toiseen päiväkotiin oikeisiin töihin, ihan eri paikkakunnalle. Ryhmästä tiedän sen verran, että se on sisarusryhmä. Odotan innolla ja samalla valmistaudun taas siihen, että saan jonkun pöpötartunnan.

Olin maailmanparantaja jo silloin, kun nuorena opiskelin lastentarhanopettajaksi. Muistan pohtineeni, miten päivähoito kannattaisi Suomessa järjestää niin, että aina olisi päivähoitoa tarpeen mukaan. Päädyin siihen, että jokaiselle asuinalueelle pitäisi rakentaa pieniä päiväkodeiksi helposti muutettavia tiloja. Kun päivähoidon tarve olisi ohi, tilat voitaisiin ottaa muuhun käyttöön. Vaikkapa nuorisotilaksi tai vanhusten päivähoidoksi. Olisiko hullumpi idea nykyisinkään?

Edellinen ope oikeissa töissä -kokemukseni oli yksityisestä päiväkodista, joka oli kohtalaisen uusi ja siellä toteutettiin uudenlaista pedagogiikkaa. Ideana oli, että on paljon yhteisiä tiloja ja lapset kulkevat vuoroissa. Isompien lasten kohdalla tämä toimi loistavasti, mutta pienten puolella olisin rakentanut enemmän omahoitajuuteen ja pysyvyyteen.

Nyt menen kunnalliseen päiväkotiin, jossa on vakiintunut henkilökunta. Raportoin päivistäni tässä blogissa 25.-29.4.2016

ULPUN loppupohdintoja

Kiintyminen oli lähellä jo viikon aikana. Viikossa alkaa tulla kasvot tutuiksi. Tuttu lapsen kasvo saa hyvän mielen päälle. On mukavaa kohdata ihania, vilpittömiä, tunteissaan aitoja, täynnä elämää pursuavia lapsia. Tuntuu hyvältä ottaa syliin, kuunnella heidän juttujaan.

Rairuohoseikkailu
Tänään sain seurata pedagogisesti hienon prosessin. Videoin sen ja saan leikata sen opetuskäyttöön. Miten saadaan kytkettyä rairuohon kylväminen seikkailuprojektiin? Ensin luetaan pätkä satua. Sen jälkeen joku lapsista saa ottaa pullosta pullopostia. Sieltä tulee kolme kääröä: ohje ja kaksi karttaa. Ohjeteksti luetaan. Siinä on arvoitus, jota pohditaan yhdessä, mitä se tarkoittaa.

Ryhmä jaetaan kahtia ja molemmat lähtevät aarteen etsintään. Matkalla kuljetaan erilaisilla tyyleillä, esimerkiksi rapukävelyä (mitä en pystyisi enää tekemään). Molemmat ryhmät löytävät aarteen kattansa avulla. Kaapissa on kassi, jota aletaan tutkia. Olen sen ryhmän mukana, joka löytää multaa, siemeniä ja kankaita. Silmät loistavat, hypitään ja hihkutaan! Multapussit kuljetetaan omaan huoneeseen pään päällä. Jokainen saa jotain kannettavakseen.

Toinen ryhmä on löytänyt myös jotain ja kun löydöt yhdistetään, voidaan aloittaa työ. Tehdään maitopurkin pohjasta astia, joka koristellaan ja laitetaan sisään multaa ja päälle siemeniä. Mutta mikään ei tapahdu aikuisen latelemilla ohjeilla vaan lapset oivaltavat ITSE, miten homma tehdään.  Mietitään yhdessä, missä järjestyksessä kannattaa tehdä. Se on pitkä prosessi, mutta jokaikinen tekee osuutensa mielellään. Tämä on varhaiskasvatuksen pedagogiikkaa, taitoa tehdä asioista mielenkiintoisia!

Tiatokone synty ja sitten loppu
Tässä päiväkodissa käytetään sadutusta. Se tarkoittaa sitä, että aikuinen pysähtyy varta vasten kuuntelemaan lapsen ajatuksia ja kirjaa ne ylös. Kun näin tehdään usein, lapsi alkaa luonnostaan kertoa, ja pyytää vaikkapa kirjoittamaan piirustuksensa viereen tekstin. Ne luetaan ääneen ja lapsi oppii ymmärtämään kirjoituksen merkityksen. Olen saduttanut paljon, ja huomaan, että aina ei jaksaisi ryhtyä hommaan. Mutta se kannattaa. Torstaina saduttelin muutamia lapsia ja huomasin taas sen, miten tärkeää on kuunnella lapsia. Niin fiksuja ja nokkelia ovat lasten ajatukset. Tässä eräs kuvaus maailmanhistoriasta:

4-vuotias poika:

"Olipa kauan sitten dinosauruksii ja ne aikoi, niil oli jano ja ne kuoli ja sitten ihmiset syntyi. Ja sitten dinosauruksii ei enää ollu. Ja sitten palomiähet tuli ja sitten viällä tiatokone synty ja sitten loppu."

Polvella pompottelijoita tarvitaan

Matkalla kotiin yritän hahmottaa, mitä runsaan 20 vuoden aikana on tapahtunut päivähoidossa yleisesti. Päivähoitolaki on uudistunut vasta viime vuonna varhaiskasvatuslaiksi. Yksityinen päivähoito on lisääntynyt viime vuosina ja on tullut isoja päiväkotiketjuja. Sellaisia ei ollut aiemmin juuri ollenkaan, oli montessorit ja steinerit ja muut oli kunnallista päivähoitoa.

Hampurilaisketjuissa aina pystytään palvelemaan yhtä hyvin tulipa sitten muutama asiakas tai bussilastillinen koululaisia kerralla. Venytään tilanteen mukaan. Tämä sama ilmiöhän näkyy päivähoidossa, jossa hoidetaan eläviä ihmisen alkuja. Sekä yksityisellä että kunnallisella puolella samat meiningit. Riittävän henkilökunnan organisointi on kuitenkin hankalaa, jos on puolipäiväisiä ja eri viikonpäivinä vapaapäiviä viettäviä lapsia. Tavoitellaan, että olisi keskimääräisesti tarpeeksi lapsia. Eilen oli henkilökuntapulaa ja kaikki lapset paikalla ja tänään oli melkein kaikki henkilökunta paikalla ja lapsia oli pois toistakymmentä. Mietin, että kriisipäivinä pitäisi olla jokin katto, jolloin päiväkoti saisi antaa turvallisuusvaroituksen. Jos 20% työntekijöistä on pois, vanhemmille lähtee viesti, että hakekaa lapsenne kotiin. Onnistuisiko? Alkaisivatko vanhemmat aktivoitua enemmän päivähoidon kehittämisen puolesta?

Lisään tämän jälkikäteen selventämään ajatustani. Lapset, vammaiset, sairaat ja vanhukset ansaitsevat hampurilaisketjujen sijaan a la carte -hoitoa.  Muut joutavat odottelemaan ja ruuhkautumaan. "Valitettavasti kaikki pöydät ovat varattuja." Sanokoot vaan kuka tahansa, että ei se ole mahdollista. On se. 

Lapset ovat samanlaisia kuin ennenkin. Heillä on omat kehitysvaiheensa ja omat ikään ja yksilöllisyyteen liittyvät tarpeensa. He ovat yksilöitä, he ovat energiaa. Yksivuotias on tullut maailmaan vasta vuosi sitten ja hänellä on omat erityiset tarpeensa. Kuusivuotias alkaa jo vaatia asioita, hänellä on jo sanottavaa. Tänään jotkut kuusivuotiaat kertoivat saavansa ihan kohta oman kännykän. He voivat myös kertoa, jos eivät viihdy tai kokevat epäoikeudenmukaisuutta.
Ei ole turhaan pienten puoli ja isojen puoli. Jos johonkin lisäisin niitä resursseja niin pienten puolelle. Siellä tarvitaan syliä, käsiä, polvella pompottelijaa, loruilijaa, syöttäjää, vaipan vaihtajaa ja tuutulaulun laulajaa. Siellä ei ole koskaan liikaa henkilökuntaa.

ULPU kiittää 
Keksin, että työpaikan ulkopuolinen ihmettelijä voisi olla ULPU. Sellainen voisi olla jokaisessa työpaikassa. Päiväkodin henkilökunta tietäisi, että esimerkiksi huhtikuun viimeisellä viikolla tulee ULPU vierailemaan. Hänen päätehtävänsä olisi tarkastella ystävällisessä ja kehittävässä hengessä päiväkodin toimintaa lapsen näkökulmasta. Lapsen näkökulmahan on tärkein näkökulma, jonka perusteella pitäisi tehdä päätöksiä, muutoksia, organisointeja ja  toimintasuunnitelmia.  Ulpu ei siis olisi mikään tarkastaja vaan kannustaja ja uudistuksen kylväjä. Jos jokin toimii, jatka sitä. Jos taas ei toimi: "Tee jotain eri tavalla, paremmin."

Kiitos päiväkodin henkilökunnalle, että sallitte Ulpun pyöriä viikon ajan seurassanne. Kiitos päiväkodin johtajalle, joka PYYSI minua kertomaan ihmetykseni ilot ja myös kehittämiskohteet.  Kiitos lapsille, joiden hymyt jäivät seuraamaan päiviäni.

Aika hyvin sää oot harjotellu

Tartunta
Yöllä heräsin tunteeseen, kuin olisin kaatanut särkyneen lasin kurkkuuni. Nappasin särkylääkkeen enkä saanut enää oikein unta. Rauhaset turposivat ja jäsenet valmistautuivat taisteluun jotain virusta vastaan. Olinhan kolme päivää pitänyt sylissä lapsia ja pyyhkinyt usemmankin nenänalustan. Olisiko ihme, että tlälainen toimistotyöntekijä saisi jonkun pöpön. Noustuani aamulla ylös olin kuitenkin tolpillani ja menin päiväkotiin. Tänään oli vanhempien ja lasten yhteinen aamupala.

Isin kanssa aamupalalla
Pöytä oli katettu: oli sämpylöitä, leikkeleitä, marjoja ja mysliä sekä jugurttia. Ja kahvia ynnä lasten juomia. Pöytäkunnittain istui äitejä ja isiä minulle jo kasvoistaan tutunnäköisten lasten kanssa. Miten onnellisilta lapset näyttivät. Pieni poika istui isänsä vieressä ja katseli ihaillen isäänsä. Myöhemmin hän kertoi (silmät luotuna johonkin sivuvasemmalle, missä asuvat äskeiset muistot): "Me tultiin isin kans syömän tänne aamupalaa ja isi lähti töihin. Aamupalajutut meni nytten pois."

Ikävä on hieno tunne
Vanhemmat ovat niin tärkeä osa lapsen elämää, kaiken perusta. Pienten puolella poika sanoi aina välillä: "Isi tulee" ja meni osoittamaan ikkunaan. Sitten todettiin, että isi tulee iltapäivällä. Tänään isojen puolella tyttö kertoi, että "mun on välillä ikävä äitiä, mutta sitten se kohta menee ohi." Nykyisinhän ei enää estetä lasta ikävöimästä vaan annetaan tuntea. Se on eräs alku tunteiden hyväksymiselle. Ikävän iskiessä sanotaan, että nii-in, nyt tuli ikävä. Mennään katsomaan äidin ja isän perään ja tunnetaan lapsen kanssa myötäikävää.

Minä joskus 25 vuotta sitten yritin vaihtaa äkkiä aihetta, jos lapsella tuli ikävä. Katsopas, kun lintu lentää tuolla ja mennänpäs leikkimään tuonne. Siitä 30 vuotta taaksepäin ajateltiin, että on parempi, että lapselle ei edes kerrota, että äiti jää Suomeen, kun lapsi lähetettiin Ruotsiin sotaa pakoon. Niin aikojen kuluessa kehityspsykologia on opettanut meitä ymmärtämään kasvavaa ihmismieltä.

Venyvää porukkaa
Tänään oli taas henkilökuntaa sairaana eikä sijaisia saatu. Se tarkoittaa sitä, että salamannopeasti organisoidaan päivä uudelleen, ehkä jätetään jotain tekemättä, lähtemättä retkelle tai muuta. Yhden ihmisen panos on todella suuri ja tärkeä. Paikalla olevat kasvattajat VENYVÄT.

Mutta kekseliäät kasvattajat selviävät tilanteista. Pöydät ovat vielä aamun jäljiltä talon toisessa päässä. Tänään 17 lasta saa oman saaren (pienen huopapalan), jonka päälle istuu. Syödään tänään lattialla! Se on hienoa. Minäkin muistan, kuinka japanilaisen työtoverini kanssa järjestimme lasten kanssa japanilaisen lattialounaan. Se muistettiin pitkään.  Ruokakin sattuu tänään olemaan pastaa ja helposti kauhottavaa.


Sydän saa hakata
Henkilökunnalla on ollut eilen illalla koulutusta lasten liikunnasta. Kun 5-6-vuotiat pukevat päälleen kurakelillä, on pakko saada myös aikuisen apua kurahanskojen, hihnojen ja lahkeiden kanssa. Eilen on koulutuksessa muistutettu, että lapsen on hyvä harjoitella pukemista, askel kerrallaan. Niin kehittyy näpppäryys. Eka päivänä pulkkamäessä kasvattaja pyysi välillä kokeilemaan, kuinka sydän hakkaa. On hyvä, että välillä sydän hakkaa lujaa! Liikuntasuositukset ohjaavat likkumaan kaksi tuntia päivässä ja osa liikunnasta olisi hyvä olla hikistä menoa.

Päiväkodissa on patjoja ja liikuntavälineitä, ja matalista pinottavista sängyistä voi rakentaa kiipeily- ja liukumäkirakennelmia. Kiipeilyseinä on luksusta. On palloja ja erilaisia pelivälineitä. Sydän saa hakata.

Päiväkirjoja ja miekkoja
Aamupäivän toiminnassa päiväkodin isoimpien lasten kanssa tehdään omat päiväkirjat. Laske itsellesi 20 paperia. Piirrä kansikuva. Nido kiinni. Jokaiseen paperiin voit kertoa päivän tapahtumia. Avustan operaatiossa. Tämän ikäisten kanssa on helppo ymmärtää ns. lähikehityksen vyöhyke. Annetaan lapselle apua vasta ihan siinä kohdassa, kun hän ei itse osaa. Ei liian aikaisin, ei liian myöhään. Odotan pyyntöjä ja autan sitten vasta. He osaavat paljon.

Minulle ei tullut mieleenkään, että he osaavat itse merkitä päivämäärän 10.3. ja että sen voi myös kirjoittaa näin:
oooooooooo
ooo

Osa lapsista tekee pehmomiekkaa. Kaikki ovat keskittyneitä omaan puuhaansa. Lapset ovat taitavia ja oma-aloitteisia. Saan luvan kirjoittaa muutaman lapsen päiväkirjan tältä päivältä hänen oman sanelunsa mukaan. Lettityttö kertoo, että tykkää olla täällä päiväkodissa joka päivä enemmän. Paljasjalkainen poika piirtää kuvan ja näyttää, mihin kohtaan kirjoitetaan teksti. Tuohon noin, sormi näyttää ihan tarkkaan. Siihen kirjoitetaan, että kuvassa on hänen lempilelunsa kukkulan päällä. Vaaleanvihreä tyttö kysyy minulta touhujemme keskellä: "Miks sää oot täällä?" Vastaan, että harjoittelen lasten kanssa olemista. Hän miettii hetken ja sanoo: "Aika hyvin sää oot harjotellu."

Lähden aikaisemmin kotiin parantelemaan alkavaa flunssaa. Nukun tunnin. Askeleita ei tullut tänään kuin 3200. Huomenna on viimeinen päivä ja loppupohdinnan aika.  Ja kuukauden päästä menen ihan eri paikkakunnalle erilaiseen päiväkotiin viikoksi.

Vakavaa pohdintaa

Kura-aika alkoi
Tänään olin aamupäivällä pienten puolella ja iltapäivän isompien puolella.  Ehdotin roolikseni ulkoilua, koska sitä on helppo hoitaa, kun ei tarvitse etsiä tutteja, sukkahousuja, vaippakoria tai uniriepua. Kun tilliäiset tulivat ulos, säälin heitä. Talvikamppeet, kurahousut ja -rukkaset takasivat sen, että mihinkään ei pääse eikä mihinkään voi tarttua. Ja ylösnouskin vaati  monta ähellystä ja lopulta aikuinen auttoi pystyyn. Iloisina he kuitenkin keksivät jotain tekemistä ja minä avustin keinumisessa, liukumäessä ja pulkan vedossa. Iltapäivällä vanhemmat saivat kotiinviemisiksi myös hiekkaa, kuraa ja märkää, sillä aurinko toi esiin lätäköt. Siinä ei mitkään kurapuvut estäneet, kun lapiolla tehtiin kurahommia.


Päivän pohdintani on suuri lapsiryhmä ja ryhmättömyys siirtymätilanteissa. Tänään oli aamusta asti vähän rauhallisempi päivä. Mietin sopivaa lapsilukumäärää ja totesin, että lain ohje on hyvä. Kun olin ulkona neljän pienen lapsen kanssa, homma sujui. Heti, kun tuli enemmän lapsia, ei riittäneet silmät eikä kädet. Tästä päästään ns. siirtymätilanteisiin, joissa lapset kulkevat monien käsien läpi. Eivät siis siirry paikasta toiseen pienissä tutuissa ryhmissä. Aikuiset ovat kukin omassa tehtävässään ja lapset kulkevat erilaisten palveluiden läpi (ruokailu, vessatus, nukkumaanmeno, nukutus, ulkoilu).

Mietin tätä systeemiä ja pohdin sitä lapsen näkökulmasta. Päiväkotien täyttö- ja käyttöasteista päättävät talousihmiset. Myös päivän rakenteiden suunnittelussa saattaa olla talouden ja tehokkuuden näkökulma. Täyttö- ja käyttöasteilla yritetään minimoida se, että lapsia ei olisi koskaan liian vähän. Siitä seuraa, että lapsia on enimmäkseen liikaa. Henkilökunnan sairastumiselle ei ole vastaavaa rakennetta. Jos työntekijä sairastuu, pitäisi olla ylimiehitysjärjestelmä (naisitus). Mutta enimmäkseen on niin, että sairauslomasijaisia ei saada ja lapsia on liikaa. Päättäjien pitäisi ajatella muutakin kuin tehokkuutta.

Tällaisia pohdin tänään. Ja ehkä vielä huomennakin. Kiitos näistä kokemuksista.

Mummu, mummi, mummo ja mamma
Isompien lasten puolella iltapäivällä lapset jakautuvat leikkiryhmiin. Aikuinen ottaa yhden ryhmän ja touhuaa jotain kivaa kuten leikkivarjolla laululeikkejä. Keijukaistytöt näpertelevät paperista kissoja. Vaaleanpunainen tyttö kertoo, että hänellä on mummu, mummi, mummo ja mamma.  Viisivuotiaat pojat rakentelevat majoja ja touhuavat pienryhmissä omia valitsemiaan leikkejä. Jotkut tekivät aamupäivällä pehmomiekat. Niitä esitellään ja opetellaan miekkailun periaatteita. Riitoja syntyy välillä ja niitä setvitään. Tilat ovat sillä tavalla järkeviä, että lapset voivat touhuta omiaan pienissä lasiovilla varustetuissa huoneissa. Liikunnalle on paljon tilaa ja erilaisia välineitä.

Aurinko kutsuu pian ulos. Katse tähyää välillä portille päin. Kotiin päästyäni nukun puolen tunnin unet ja askeleita tuli tänään 6200! Huomenna tapaan lasten vanhempia aamupuurolla.

Vajaa naisitus naistenpäivänä

Henkilökuntavajausta
Aamulla tiesin, että pienten puolen ryhmiin kuuluisi kuusi naista ja vain viisi tulee. Sairaslomasijaista ei ole saatu. Saatan olla tarpeellinen? Ryhmien henkilökunta tulee töihin 5.50, 7.00, 7.45, 8.00, 8.20 ja 8.40. Lapsia tulee samaa tahtia. Kohta koko talo on naisia täynnä.  Hyvää naistenpäivää!

Muroaamu
On muroaamu, mikä helpottaa kaikkien työtä. Murot maistuvat ja niitä on mukavaa popsia vaikka sormilla. Ryhmään tulee hiljalleen yhteensä 25 lasta, joista 21 kulkee vaipoissa. On odotettavissa kuutisenkymmentä vaipanvaihtoa. On odotettavissa 6 kertaa 25 lapsen pukemisrituaalit kolmet ruokailut ja useammat käsienpesut. Koko porukka on jaettu kolmeen ryhmään, joissa kussakin on nimetyt lapset.

Nuorin on 10 kk ja vanhin kuukauden päästä täyttää kolme. Neljä istuu syöttötuolissa. Kolme heistä syö itse ja pääsen syöttämään nuorinta. Lusikallisten välillä autan tuolilta valuneen ylös, laitan ruokalapun takaisin kaulaan ja nostan pudonneen lusikan lattialta. Ruuanjakajana toimii nuori lähihoitaja. "Otatko lisää? Otatko leipää? Laitetaanko leivän päälle kinkkua? Juustoa? Oletko valmis jo?" hän muistaa kysyä jokaiselta ystävällisesti ja rauhallisesti. Pienet parivuotiaat tuovat lautasensa tiskipöydälle ja ojentavat kätensä saadakseen xylitol-pastillin. Siirrytään eteisen kautta leikkitilaan. En pysty hahmottamaan lasten määrää. Tuntuu siltä, että heitä on joka paikassa. Tietävätkö aikuiset, ketä täällä pitäisi olla ja missä? Kysyn, ja saan hymyilevän vastauksen, että kyllä he tietävät. He ovat harjaantuneita ammattilaisia.

Pesen käsiäni jatkuvasti, sillä jotkut lapset pärskivät ja yskivät. Olen jotenkin järkyttynyt lasten paljoudesta, kunnes yhtäkkiä lapset lähtevät eri huoneisiin pienemmissä ryhmissä. Menen yhden ryhmän mukaan. Aikuinen ottaa laatikon, jonka päällä on kangas. Laatikossa on salaisuus. Lauletaan ja leikitään ja lopulta laatikko avautuu. Siellä on uusia pikkuautoja. Siitä leikit lähtevät käyntiin.

Hymynaamaisia lapsia kurahousuissa
Lasten nimet noudattavat kahta kaavaa: ne ovat tosi vanhoja tai sitten ihan uusia, joita en ole koskaan kuullutkaan. Uloslähtö tapahtuu pikkuhiljaa. Lähden ensimmäisten joukossa ulos. Toiset pukevat tottuneesti lapsia ja tänään laitetaan kurahousutkin, kun ulkona on märkää. Ovesta pullahtaa ulos pyntättyjä pikkuihmisiä, jotka juuri ja juuri pysyvät pystyssä. Hymynaamoja. Aina, kun katson johonkin päin, saan hymyn.

Ulkotilat ovat kehittyneet. Keinujen ympärillä on köydet, jotka varoittavat menemästä keinun alle. On kukkula, josta voi laskea mäkeä. Voi juosta ympyrää. Korkea aita ja turvallinen portti. On monenmoisia vedettäviä ja työnnettäviä leluja. Kaikki aikuiset touhuavat jotain lasten kanssa. Vedetään pulkalla, valvotaan liukumäessä, annetaan keinussa vauhtia tai touhutaan jotain. Mielikuva keskenään höpöttävistä aikuisista ei toteudu täällä. Minä juttelen äidin kanssa, jonka lapsi on toista päivää tutustumassa päiväkotiin. Hän on tyytyväinen, koska saa olla lapsen kanssa tottumassa uuteen ympäristöön.

Ruokintaihme
Sitten mennään sisälle ja puretaan varustukset. Kuivat ja märät vaatteet erotellaan, tarkastetaan vaippatilanne ja tehdään tarvittaessa vaihto. Lasten vaatteet laitetaan omiin lokeroihin ja nimikoituihin henkareihin. Pestään kädet ja mennään ruokapöytään. Meitä on vain kaksi aikuista vastaanottamassa ruokailuun ja lapsia tulee tuvan täydeltä. Lihapullia, perunoita, salaattia ja kastiketta. Pilkottavaa riittää. Tulee mieleen kesämökillä oleva linnunpesä, kun poikaset olivat suu auki odottamassa ruokaa. Kenelle ensimmäisenä ja miksi? Joku syö ruokalappua, yksi huutaa "ruokaa, ruokaa" ja kolmas kiljahtelee odotellessaan. Tämä on hetki, jolloin ajattelen, että nyt ei nämä kädet riitä!  Kohta tulee lisää aikuisia. Syötän pienimmän ja alan jo tottuneesti jakaa nokkamukeja ja sinisiä muovimukeja vähän isommille. Yhdelle tulee kauramaitoa. Kukin pistelee omaan tyyliinsä ruokaa suuhun ja joku ottaa lisääkin. Kaikki saavat ruokaa!

Ergonominen vessa
Kuin ihmeen kaupalla alkaa virta jo toiseen suuntaan eli ensimmäiset menevät ruokailusta levolle. Vaihdan muutaman vaipan. Lapsenkakan haju leijahtelee. Miten päin vaippa laitetaan? Saan neuvon, että tarra tulee taakse ja kun vaippa on täynnä, tarralla puristetaan vaippa pienempään kasaan ja heiteään roskislaitteeseen, joka sulkee hajut kitaansa. Vessassa on korkea torni, johon nostetaan lapsi, pestään siinä ergonomisessa asennossa ja vaihdetaan vaippa. Kätevää, mutta välttelen kakkavaipan vaihtoa koko päivän. Lapset menevät tottuneesti lepohuoneeseen unilelut kainalossa. Oven pielessä on kartta, josta sijainenkin voi tarkistaa, mihin sänkyyn lapsi viedään. Ensimmäiset jo nukkuvat, kun viimeiset viedään. Huh!

Tauko!
Se on hieno tunne, kun kaikki lapset ovat sängyssä ja itse saa kauhoa ruokaa nälkäänsä ja käydä vessassa. Pian alkaa ryhmäkokous, jossa pohditaan, miten vajaalla henkilökunnalla selvitään. Minäkin saan kertoa ajatukseni. Sanon, että kannattaisin sellaista, että yksi ihminen kulkisi pienen ryhmän kanssa siirtymätilanteet. Pohditaan sitä monelta kannalta ja todetaan, että siihen suuntaan ollaan menossa, kun laitetaan ryhmä kahteen tilaan nukkumaan. Kaikki saavat sanoa mielipiteitään tässä talossa ja päiväkodin johtaja on pohtimassa ratkaisuja mukana. Mietitään myös, että kaikista tärkeintä on leikki ja lasten kanssa oleminen. Keskustellaan lapsista ja heidän kehittymisestään ja jaetaan tärkeitä asioita. Tämä on niitä hetkiä, kun voidaan yhdessä todeta, että kaikella työllä on merkitystä ja lapset kasvavat ja kehittyvät. Siellä ne pallerot nukkuvat vielä vähän aikaa. Kahvikupit ilmaantuvat aikuisten käsiin.

Leppoisa iltapäivä
13.15 alkavat ensimmäiset lapset herätä. Punaposkiset lämpimät lapset tupsahtavat lepohuoneesta ja pääsevät taas vessa- ja pukemiskäsittelyyn. Kohta alkavat leikit eri huoneissa ja välipala odottaa ensimmäisiä. Homma sujuu mukavasti ja iltapäivän leikit leikitään ovien takana pienryhmissä. 3 ajaa moporallia käytävässä, 6 pelaa muistipeliä, 5 rakentelee ja leikkii omiaan, 7 matkustaa ja leikki eläinleikkiä. Tämä toimii. Naapurihuoneesta kuuluu kopsahdus ja hetken päästä iso huuto. Poika lyö päänsä ja siihen haetaan kylmäpussi ja lauletaan lohdutuslaulua. Iltapäivä sujuu muuten leppoisasti. Alan jo tuntea osan lapsista. Kaikki omalla tavallaan niin ihania tyyppejä. Kolmeen mennessä on haettu neljä lasta ja minä lähden kotiin.

Mitä opin?
Kotona nukun puoli tuntia ja rasvaan kuivettuneita käsiäni. Päätä särkee. Ajattelen kunnioituksella naisia siellä päiväkodissa, jotka antavat päivästä toiseen lapsille hoivaa ja rakkautta. Työ on raskasta. Mutta lasten kasvun ja kehityksen seuraaminen ja lasten ilo antaa voimia. Niin luulen.
Opetan omassa opettajan työssäni lähihoitajaopiskelijoille älänkäännön ja toivekäden. Ideana on, että annetaan lapselle ohjeita mieluummin kuin jatkuvia kieltoja. Tässä päiväkodissa toimitaan niin. He kertovat, että ovat päättäneet yhdessä toimia ohjaavasti. Opetan myös, että siirtymätilanteissa on hyvä jutella lapsen kanssa, sylitellä ja loruilla. Kun lapsia oli selän takana käsienpesuun jonossa, huomasin että ajatuksiini pyrki liukuhihna-ajattelu. Nopeasti, seuraava, seuraava. Niin lähellä oli lipsahtaa lorutukset ja juttelut. Iltapäivällä unisia lapsia pukiessa päätin sitten sylitellä ja lorutella.

Tulee niin pitkästi juttua, että en tähän laita vielä ajatuksiani hallituksen toimista. Niitä ajatuksia on myös tullut aika paljon. Huomenna jatkan päivää viisaampana samassa ryhmässä. Askeleita tänään vain 4800.

Virkut ja torkut

Päivän suunnittelu
Olen aamulla hyvissä ajoin paikalla. Olen pienten ryhmän suunnittelukokouksessa mukana. Aamuvuorolainen kertoo, mitä pitää tänään ottaa huomioon ja suunnitellaan yhdessä päivä. Parivuotiaat ovat pöydässä aikuisten silmien alla muovailemassa. Vaha on liian kovaa. Taon sitä pienemmäksi. Yksi syö keltaista vahaa ja sylkee sitä suustaan. Ei saa laittaa suuhun. Yksi hakkaa kaulimella pöytään. Näytän, miten tehdään litteä. Mulle kans. Teen monta litteää ja sivukorvalla kuuntelen kokouksen aiheita. Päivän tärkeä asia on, että erään tytön pöllö on kadonnut jo perjantaina. Sitä piti melkein tulla viikonloppuna päiväkodista etsimään. Se on tärkeä, se on löydyttävä tänään. Tehdään suunnitelmaa, mistä sitä etsitään. Esittelen itseni ja kerron, että haluan keskittyä perustyöhön ja lapsiin.

Siirrymme toiseen ryhmään. Siellä käydään jotakuinkin samat asiat ja siirrytään päivän tehtäviin.

Yhteinen viikon aloitus
Saan tietää, että menen isompien ryhmään, jossa on 14 lasta, yksi lastentarhanopettaja ja lastenhoitaja. Tänään aloitetaan uusi seikkailuprojekti ja minä saan videoida tapahtumaa. Toinenkin ryhmä tulee paikalle ja kaikki istuvat lattialla. Hiljaista hetkeä ei ole. Yksi seuraa opettajan tarinaa paikoillaan, toinen heiluu, kolmas pyörii vinhaa vauhtia ringin ulkopuolella. Aikuiset ovat ystävällisiä, kehoituksen sanat menevät hiljennetyllä äänellä kohteeseensa ja taas yhteinen homma jatkuu. Välillä lauletaan ja loruillaan. On hauskaa.

Lapset ideoivat
Pienryhmissä jatketaan leikin suunnittelua. Lapset saavat vuorollaan kertoa, mitä esineitä he haluavat leikissä olevan ja kuka kukin haluaa leikissä olla. Pojat alkavat ideoissaan vähän irrotella, mutta aikuinen pysyy taitavasti asiassa loukkamatta poikien hurjia juttuja. Pienryhmästä siirrytään pöytiin pelailemaan. Jokainen löytää paikkansa paitsi yksi poika, joka jää huuli mutrulla istumaan yksin. Aikuinen tulee siihen ja alkaa levitellä pelivälineitä pöydälle. Pian siinäkin pöydässä istuu tyytyväisiä lapsia. Eskarilaiset tekevät Locigoja. He saavat paperinivaskan, johon he merkitsevät rastilla, minkä tehtävän ovat tehneet. Into on korkealla. Peli korjaa virheet, siinä ei aikuista tarvita.

Kilpikonnakastike tuoksuu hyvältä
Ruokailu on jo 10.30, koska sen jälkeen tämä porukka lähtee ulos ja toiset tulevat sisälle. Yksi isommista pojista saa tehtävän laittaa juomalasit ja haarukat ja veitset. Se käy nopeasti ja luontevasti. Odotellessa kerrotaan leulukoirasta, joka on viikonloppusin lasten kotona. Koiran seikkailuista viime viikonlopulta luetaan vihkosta ja sen jälkeen vihko kuvineen kiertää jokaisen kädessä.  Ruokaa odotellessa joidenkin haarukat heiluvat pään päällä, mutta kohta kaikki asettuu uomiinsa, kun neljä kerrallaan saa hakea ruokaa.
Yksi sanoo:" Aika hyvälle haisee." Toinen:"Jos pahalle, niin haisee, jos hyvälle, niin tuoksuu." "Ai jaa."
On riisiä, kastiketta ja porkkanaraastetta. Vettä saa hakea itse hanasta. Istun pikkupöytään, jossa on kolme poikaa. Kerron, kuka olen.
"Sää oot mummu." Vastaan, että tavallaan, sillä olenhan jo 58-vuotias. Näytän käsillä viisikymmentä ja kahdeksan. "Mää oon kakstuhatta."
"Tää on kilpikonnakastiketta." "Mää oon syöny kaksi miljoonaa annosta ruokaa." "Mää oon nähny sellasen kalan, joka oli niinkun vasarakala" ja näyttää miten yläosa oli kuin vasara." "Mää oon nähny kalan, joka oli käärmeen näkönen." "Mää oon käynyt tuhat kertaa Heurekassa."
Jokainen vie omia aikojaan astiat tiskipöydälle, josta ne laitetaan tiskikoneeseen.

Hurmaavaa menoa

Lähdetään ulos. Minä laitan hyvät varusteeni ja menen ulos. Kyselen, mitä sääntöjä on ulkona. Niitä ei ole paljoa, mutta niille on kaikille perustelut. Lunta on kivasti, mutta taivaalta tulee vedensekaista. Kaikilla on puuhaa, kunnes joku keksii, että minä voisin vetää pulkalla. Vedän muutaman kerran ja saan sitä kautta heti uusia ystäviä. Sitten sanon, että vanha ei enää jaksa.

Lähdemme vieressä olevaan pulkkamäkeen. Lapset laskevat uusilla liukureilla ja parilla pulkalla.
Minäkin uskaltaudun mukaan. Lapset innostuvat ryhmälaskusta ja vasta matkalla alas muistan, että tämä ei ehkä olekaan sallittua. Eikös ne onnettomuudet juuri satu, kun lähdetään isolla porukalla ja joku jää alle? Myöhäistä, nyt mennään. Onneksi mitään ei satu, vaan kaikki nauramme mukkelis makkelis menolle. Nivelrikko polvessa ei tunnu missään!

Virkut ja torkut
Paluumatkalla pieni poika sanoo: "Enks ookkin mää nopee?"  No olethan sinä. "Arvaa mitä? Kun mää olin vasta vauva niin mää juoksin lähikauppaan. Ja nyt mää oon jo neljä." Mitä siihen on enää sanomista.
Lapset menevät oven eteen jonoon. Punaisia poskia ja hikisiä päitä ilmaantuu pipojen alta. Tytön kaula-aukosta on mennyt lunta. Yhden pojan päästä nousee höyry. Kaikki ovat innoisaan ilmiöstä, minäkin ihmettelen moista. Kysyn, miksi te seisotte tässä jonossa? "No siks, että me odotetaan että kaikki tulee tähän ensin." Ope kysyy, että ketkä ovat virkkuja ja ketkä torkkuja. Käsiä nousee. Kysyn selityksen tähän. "No virkut kuuntelee vaan sadun ja torkut nukkuu." Myöhemmin kuulen päiväkodin johtajalta, että hän ei halunnut pakkonukkumista tähän taloon. Kun lapset tietävät, ettei virkkuna tai torkkuna oleminen ole ikuisuutta, he hyväksyvät asian. Jos tulee aamulla aikaisin, on torkku. Jos myöhemmin, on virkku. Asiasta ei kuulemma valiteta.

Eteisessä tuoksuu lapsen hiki. Ollaan taas jonossa sadun lukuhetkelle. Saan esittelyn omista lepoleluista: söpöläinen, hirviöisä ja poika, hiirulainen ja nalle, joka sujahtaa puseron alle. Heille luetaan Ronja Ryövärintytörtä. Kysyn, että eikö se ole pelottava. No ei, ihan vauvojen juttuja. Pöllönsä kadottanut tyttö sanoo, että hänen täytyy kuitenkin kuunnella satu ilman unikaveria. Neuvon, että hän voi tehdä hameenhelmasta mytyn ja pitää sitä leluna. Hän vaikuttaa tyytyväiseltä ehdotukseeni. Minä menen juomaan kupposellisen kahvia.

Pöllö löytyy
12.45 on suunnittelukokous, jossa ideoidaan kevään ajalle tapahtumia. Niitä kirjataan viikkopalaverimuistioon. Käyn ennen kahta katsomassa virkkuja, jotka ovat asettuneet leikkeihinsä talon toiseen päätyyn. Pieni tyttö kiikuttaa aikuisen luokse pientä pehmolelua. Se on PÖLLÖ! Se löytyi jostakin tavarakasan pohjalta. Kaikki vaikuttavat huojentuneelta ja minäkin saan katsoa pienenpienen pehmopöllön suuria silmiä. Pelaan hetken Suomi-peliä 5-vuotiaan kanssa, joka osaa pelata, vaikka ei osaa lukea. Minä luen ohjeet.

Tänään on lyhyt päivä, sillä joudun olemaan opettajien Skype-kokouksessa kahdelta. Maha murisee vähän ennen neljää, kun tajuan, että söin puoli yksitoista. Lähden neljän maissa kotiin ja menen kaupan kautta. Syön mutkittelevia teitä ajellessani kolme karjalanpiirakkaa ja banaanin. Askeleita on tullut 4800. Kotona otan 10 minuutin tirsat.  Huomenna menen kahdeksalta pienten puolelle.