Mitä on osallisuuspedagogiikka?

Ruokakasvatusta uusiksi
Juttelemme Mirjan kanssa aamulla eilisestä blogistani ja ruokakasvatuksesta. He soveltavat Sapere-ruokakasvatusta jonkin verran:
"Sapere on ruokakasvatusmenetelmä, jossa lapset tutustuvat ruokamaailmaan aistiensa välityksellä. Saperessa lapset oppivat aistimalla, tutkimalla, kokeilemalla, ihmettelemällä ja leikkimällä. Menetelmä perustuu aistikokemuksiin, joiden kautta lapsi oppii uusia asioita ruokamaailmasta: elintarvikkeista, ruuasta, ruuan alkuperästä ja sen valmistuksesta." http://www.peda.net/veraja/projekti/saperemenetelma/sapere 

Lasten on pakko tulla syömään, mutta pakko ei ole edes maistaa. Pikkuhiljaa huonosti syövätkin lapset ovat alkaneet syödä. Voin todeta, että olen viikon aikana nähnyt hyvinsyöviä lapsia.  Ja - makkarasiivuun saa siis tehdä reikiä tai kiisseliä voi laittaa puhtaalle kädelle ja lipaista siitä suuhun. 

Vappuhulinat
Lapset toivat päiväkotiin vihanneksia ja hedelmiä sekä joitain herkkuja. Lapsilla on naamiaisasuja, samoin aikuisilla. Lapset alkavat valmistella juhlia, serpentöivät ja puhaltavat ilmapalloja. Vajaa kolmevuotias poika yrittää itse saada ilmaa palloon. Sinnikkyys on ihailtavaa, vaikka ilmaa ei juurikaan palloon mene. Yksi hieroo palloa päähänsä ja saa sen pysymään seinällä.

Muutama tyttö on keittiössä aikuisen kanssa valmistelemassa vappuherkkuja. He leikkaavat kurkkuja ja porkkanoita, nostelevat pusseista raksuja, napsuja ja keksejä. Herkut kannetaan pöydälle, jostain löytyy pöytäliina. Herkkuja käydään katselemassa vesi kielellä.

Ennen herkkujen syöntiä vietetään yhdet synttärit. Synttärisankari istuu juhlatuolilla ja saa määrätä, kuka tuo postin hänelle. Korttiin oli koottu kavereiden kommenteja sankarista. Lauletaan ja pojat esittävät hienon hyppytanssin juhlan kunniaksi. Lopuksi synttärisankari saa valita lahjalaatikosta itselleen lahjan. Hän valitsee ovikoristeen, jossa oli kolme lintua ja siinä luki Welcome.

Tämä on sellainen päivä, että ei olla ulkona ja koko ryhmä on koko ajan samoissa ympyröissä. Huomaan, että tulee paljon enemmän tarvetta rauhoitella ja ohjata lapsia. On vähän levotonta ja pitää jonottaa ja odottaa.

Aikusilla kestää pinna hyvin, mutta tarkkasilmäinen huomaa, että rauhoittumisohjeita annetaan tavallista enemmän. Mutta tällaistahan se olisi, jos ei olisi tätä joustavan pienryhmän pedagogiikkaa?


Arvoja ja kuuntelemista
Osallisuuspedagogiikkaa on tässä kunnassa opiskeltu ja toteutettu jo kuutisen vuotta. Tässä lastentarhanopettajien pohdintoja osallisuudesta:

Mirja: Osallisuus lähtee arvoista. Millainen käsitys sinulla on lapsuudesta ja lapsista? Toiminta heijastaa omia arvoja. Onko lapsi mielestäsi avuton kohde vai aktiivinen toimija? Kunnioittaminen pitäisi näkyä käytännössä. Miten puhun perheistä? Päivittelenkö perheiden asioita?

Sammuta valot

Arvoja ei voi siirtää, mutta niistä voi  keskustella. Viime kädessä jokainen tekee työn itse.
Osallisuuspedagogiikka on pohjimmiltaan demokratiakasvatusta. Kun lapsi huomaa, että en voi yksin päättää asioista vaan päätämme vuoronperään ja yhdessä, ymmärrän vaikuttamisen mahdollisuuden. Kaikki asiat ovat loppujen lopuksi sopimuskysymyksiä. Voin käyttää omaa ääntäni äänestämällä. Jokaisen ääni on arvokas. Esimerkiksi viikon hallitsijana olemisen kokemus tuo mahdollisuuden päättää useammista asioista viikon ajan, vuoronperään.

Osallisuuteen päästään ensin erilaisten menetelmien avulla ja sitten ne alkavat vakiintua normaaleiksi käytännöiksi. Yksi tällainen menetelmä on sadutus, jonka opittuaan voi oppia kuuntelemaan lapsia ja heidän ajatuksiaan. Toinen arkikäytössä tomiva juttu on Muksuoppi. Siinä on ratkaisukeskeistä ja myönteistä asennetta.

Asenteiden muokkaminen on se suurin juttu. Kestää kauan päästä sellaisesta kärsimyskulttuurista, jossa puhutaan siitä, kenellä on rankinta. Turhasta vallankäytöstä pitäisi myös päästä ja uskoa siihen, että lasten kanssa voi aina keskustella.

Tiina: Osallisuus on sitä, että lasta kuunnellaan, oikeasti. Pitää pysähtyä lapsen tasolle ja jutella lapsen kanssa. Sadutus on hyvä keino päästä sisään lasten maailmaan. Lapsituntemus on tärkeää. On opittava tuntemaan lapsen temperamentti ja hänen haasteensa.

Haasteitakin on. Joskus joku lapsi ei pääse retkelle vähän aikaan mukaan, jos hän on lähtenyt vaikkapa omille teilleen. Keskustellaan ja neuvotellaan ja annetaan uusia mahdollisuuksia. Mikään ei ole mahdotonta, aina voidaan harjoitella uudestaan.

Äänestetään ja siihen tyydytään
On siis perjantai ja kauan odotettu elokuvahetki on käsillä. Lapset raahaavat omat patjansa eteiseen ja alkaa äänestys. Viikon hallitsijat saavat valita ensin neljä elokuvaa, joista äänestetään. Eniten ääniä saa Ollin merenalaiset seikkailut ja se laitetaan pyörimään. Kirjastossa dvd:t valinnut tyttö odottaa, valitaanko hänen lainaamansa. Se saa toiseksi eniten ääniä. Kirjastossa kysyttiin: Eihän sinua sitten harmita kovasti, jos näitä ei valitakaan katsottavaksi? Ei harmita. Hänen lainaamansa sai toiseksi eniten ääniä ja koska aikuiset pitävät tänään pidempää palaveria, osa saa katsoa myös toisen leffan.

Mitä pitäisi opettaa tuleville lähihoitajille?
Palaan takaisin opetustehtäviini ensi viikolla. Tärkeimpiä asioita, joita minun pitäisi opettaa olisi tämän viikon perusteella:
- Arvokasvatus käytännön arjessa
- Lapsen kehityksen tärkeimmät pääkohdat
- Temperamenttituntemus
- Lapsen kohtaaminen ja kuunteleminen (sadutus)
- Lapseen luottaminen ja kannustaminen tekemään itse
- Ongelmien ratkominen lapsen näkökulmasta (Muksuoppi)
- Osallisuuspedagogiikan perusteet

Flunssaa ei tullut. Minulle on tullut vastustuskykyä. Pureskelen varmasti näitä kokemuksiani vielä pitkään. Pienen keijukaistytön hymy jäi tänään mieleeni. Pidin häntä sylissä tänään paljon ja luimme yhdessä kirjoja. Hän kopsutteli vähän liian isoissa juhlakengissä ja belleriinan hameessa rusetti päässään vappuriennoissa. Hän oli onnellinen lapsi.

Taisteluleikkisäännöt

Leppoisaa aamua
Aamulla osa on aamupalalla ja nakertelee leivästä ja lauantaimakkarasta olentoja. Mietin, että onkohan tämä sallittua? Sanon, että minun äitini opetti, että ruualla ei saa leikkiä. Siihen saan vastauksen, että niin meillekin on opetettu.

Osa on aloittanut omatoimisen vappuaskartelun. Tyttö tulee luokseni ja heiluttaa itse kirjoittamaansa tekstiä, jossa lukee: kihomatoja liikkeellä. Hän vie sen eteisen oveen. Joku vanhemmista tuo tapettirullia askatelua varten. Joku vanhempi on eilen ehdottanut, että päiväkodissa voisi olla eri väristen vaatteiden päivä. Sellainen oli ollut jossain eskarissa ja lapset olivat innoissaan. Vanhemmat lähettävät myös sähköpostilla ideoita ja kirjoittavat eteisen liitutauluun myös ehdotuksiaan.

Åitienpäivälahjoja
Äitienpäivä lähestyy ja lapset ehdottavat itse, mitä haluavat tehdä. Keskeneräisistä tehtävistä on ovensuussa lappu, josta aikuiset saavat tietää, mitä on kenelläkin meneillään. Muutama tyttö on tehnyt vihkon, johon äiti saa kirjoittaa, mitä haluaa. Etusivulla on saatesanat:
"Rakas äiti,
vihkoon voi kirjoittaa kauppalistoja (vaikka kaikkia namuja jos ei mitään muuta)
Äiti, olet rakas. Mä rakastan sua. Tykkään pelata, leipoa ja leikkiä sun kaa. Tahdon veneillä sun kaa. Ja lukee sun kaa, muovailla sun kaa ja askarrella sun kaa."

Pari tyttöä on tehnyt lahjan ja paketoinut sen ihan itse. Joku on huomannut aamulla, että hyllyssä on kaunis kangas. Hän haluaisi tehdä siitä äidlle hameen. Yhdessä aikuisen kanssa on kuitenkin huomattu, että siitä ei riitä kaikille, joten tehdäänkin siitä tyynyjä. Päivällä neljä tyttöä lähtee aikuisen kanssa toisesta talosta hakemaan ompelukonetta. Mitenkähän se homma sujuu, en ehdi nähdä.



Poikaporukan taisteluleikit laitettiin eilen  hetkeksi jäihin ja tänään tehdään yhdessä säännöt. Kuusi poikaa istuu patja-altaassa ja Tiina keskusteluttaa aiheesta. Tulen siinä vaiheessa paikalle, kun sanotaan ääneen säännöt, joihin oli yhdessä päädytty. Ei saa purra, ei saa juosta keppi kädessä, ei saa vetää nyrkillä kasvoihin. Saa taistella pehmeillä esineillä. Saa kutittaa. Päätetään yhdessä kirjoittaa säännnöt seinälle.
Jokainen saa kirjoittaa vuorollaan, vaikka ei olisi vielä harjaantunut kirjoittaja.
- Isommat voi auttaa, sanoi isompi. Joku arvostelee kuitenkin  heti, johon Tiina:
- Ei arvostella toista. Jokainen oppii ja jokaisella on oma ja ihan erilainen käsiala,

Metsäretkellä louhikossa
Tänään lähdetään metsäretkelle koko talon voimin, koska lähimetsässä järjestetään satunäytelmä. Jokainen löytää parin ja matka sujuu aivan leppoisasti. Jokainen heilauttaa kiitokseksi kättään autoilijalle, joka päästää meidät suojatien yli. Lapset istuvat kivillä ja seuraavat näytelmää, jonka teemana on lelun vuorottelu, harmituksesta selviytyminen ja ystävyys.

Kun esitys on loppunut, 19 lasta saavat Tiinalta yllättävän ohjeen: mennään oikotietä. Takanamme on kivikkoinen alue, jonka jälkeen on aika jyrkkä mäki. Ajattelen jo, että tästä ei hyvä seuraa, joku kaatuu varmaan  louhikkoon. Mutta ei tietenkään. Jokainen selvityy leikiten hienosta ja jännittävästä esteestä. Kun pääsemme pururadalle, Tiina juoksuttaa lapset kiertämään puhelintolpan.

 Eilen kirjoitin ehkä hieman provosoivasti siitä, mitä tässä päiväkodissa saa tehdä. Lisään, että pienemmät nukkuvat lapset ovat omissa kaappisängyissään ja heillä ei ole yhtä paljon vapauksia kuin isompien ryhmässä on.

Huomaan itsessäni paljon hoputusajattelua. Kun joku lapsi syö aamupalalla kauan eikä ruoka lautaselta vähene, tulee halu hoputtaa ja kannustaa, että päästäsiiin seuraavaan vaiheeseen. Täällä ei tehdä sellaista juurikaan. Jos lapsi ei syö, jutellaan siitä, että miksi. Otitko vähän liikaa? Ota seuraavalla kerralla vähemmän.

Tyttö teki perhosen ja tuli kysymään aikuiselta, että saako hän ottaa sen ulos. Saat ottaa. Minä muistan  tilanteita, että lapset eivät saaneet ottaa ulos omia juttujaan... miksiköhän? Eilenkin lapset viilettivät itsetekemissään ruseteissa pihalla.

Huomenna on vappuhulinat, parit synttärit ja elokuva, jota lapset ovat koko viikon kyselleet. Tänään kyselin kasvattajilta, mitä osallisuudesta pitäisi opettaa lähihoitajaopiskelijoille. Siitä huomenna!

Yäk aamupiiri

Vuosia sitten olin päiväkodissa sijaisena. Oli maanantai ja viikko aloitettiin aamupiirillä. Eskarilainen näytti kasvun kansionsa etusivun. Siinä luki: Yäk aamupiiri. Aamupiiri kesti rituaaleineen kauan: mikä päivä, kenen päivä, millainen ilma,  ketä paikalla, ketä ei paikalla, mitä tehdään tänään ja lopuksi vielä jokaisen viikonlopputarinat. Vain muutama lapsi jaksoi olla mukana; ehkä he olivat niitä temperamentiltaan rauhallisia, joilla on hyvä keskittymiskyky ja pitkä pinna.

Täällä ei ole aamupiirejä. Miksi olisi? Se on suorastaan toiminnan este, pohtii Tiina. Lapset aloittavat eri aikaan leikkinsä ja sitä on turha keskeyttää yhteisellä kokoontumisella. Joku lapsi oli kertonut, että hän oli aamupiireissä 5 vuotta, mutta hän muista niistä mitään. Mikä itseisarvo on sillä, että kokoonnutaan yhteen ja kertaillaan samoja asioita?

Tässä ryhmässä on ruokailualueen seinällä lasten tekemä viikonpäivätaulu: lapset ovat itse tehneet sen ja kuvasymbolit ovat muistisääntöjä. Muistan titinalle-tiistai, keksi-keskiviikko, toukka-tiistai-lakritsi-lauantai ja sukellussunnuntai.
Joka päivä lapset ovat seisseet taulun edessä ja puhuneet siitä. Mä keksin ton sukelluksen. Mikä päivä tänään on? Saanks mä laittaa merkin? Tämän päivän kohdalle laitetaan sinitarralla merkki, jossa lukee: TÄNÄÄN.

Lapsia on 1,5-vuotiaasta 6-vuotiaaseen noin 24 per päivä. Aikuisia on neljä. Täällä syödään silloin, kun on nälkä. Se on joustavaa. Kaikki syövät hyvin. Jokainen valitsee itse paikkansa. Täällä tullaan ulkoa sisälle silloin, kun halutaan. Ei ole ovella jonoa, vaan sisään tullaan pikkuhiljaa. Täällä ei ole pakko nukkua, mutta levätään. Patjalle saa mennä vaatteet päällä. Mukaan saa ottaa kirjan tai lelun. Paikan saa valita itse. Lapset tietävät, miksi pitää levätä. Välipala syödään silloin, kun se sopii. Se on joustavaa. Ulos lähdetään, kun leikit loppuvat. Tätä kutsutaan osallistavaksi toiminnaksi.

Lasten kuunteleminen on avainasia
Osallistava toiminta saa myös osakseen kritiikkiä. Toiminnasta on vaikeaa saada otetta ja toiminta tuntuu kaootiselta, kun lapset tulevat ja menevät. Lasten pitäisi osata myös istua isossa ryhmässä hiljaa. Mitä siitä tulee jos lapset saavat aina päättää asioista? Entä sitten kun ne menevät kouluun ja siellä pitää olla isossa ryhmässä ja istua hiljaa ja puhua vuorollaan? Kyselin näihin vastauksia useammalta päiväkodin työntekijältä.

3,5-vuotias saa viedä yksin kärryt toiseen päähän taloa.

Tiinan mielestä arjen avaaminen on tärkeää. On oltava havainnoimassa koko ajan lapsia ja kuunneltava heitä. Vaatii paljon kasvattajilta toimia eri tavalla. Lapset ovat kaikessa mukana. Aamupalalla Tiina pyysi lapsia katsomaan kummitustaloksi tehtyä nukketaloa. Sillä ei enää kukaan leiki. Mitä tehdään sille? Lapset miettivät ja joku ehdottaa lopulta, että myydään se. Asia on auki, mutta Tiina pohtii tosissaan sitä, että lasten kanssa laitettaisiin tori.fi-sivustolle mainos ja yritettäisiin myydä se.

Lapset sitoutuvat huolehtimaan yhteisistä jutuista, koska kaikki on suunniteltu yhdessä. Kaapin paikka on yhdessä mietitty. Ryhmillä on omat rahat ja ne käytetään yhdessä lasten kanssa. Mietitään yhdessä, mitä puuttuu ja mitä pitäisi saada. Rahaa käytetään ryhmän tarpeisiin. Ei ole järkeä siinä, että ryhmälle tupsahtaa yhtäkkiä jostain viisi paloautoa, jos niitä ei tarvita. Ryhmä sen sijaan haluaa tehdä omat taulut ja mennä retkelle. Vanhassa ajattelussa aikuinen päättää, milloin antaa pedagogiikkansa lapselle. On opittava kuuntelemaan lapsia ja antamaan se silloin, kun lapsi tarvitsee.

Kaisa tuli 3 vuotta sitten tähän ja oli ollut aiemmin ns. tavallisissa päiväkodeissa useita vuosia. Hän kertoo, että osallisuus on hyvä juttu, mutta arki piti opetella. Joustavat pienryhmät voi tuntua aluksi hankalalta, mutta kun idean tajuaa, se toimii. Hänen mielestään on hyvä olla vapautta, mutta on hyvä olla myös aikuisten järjestämään toimintaa välillä.

Lähdemme vähän yli parikymppisen Miinan kanssa samanlaiselle uintiretkelle kuin maanantaina viereiseen taloon. Ja toden totta, nämäkin lapset kuljettavat pikkuhousut päässään. Miina on lähihoitaja ja kertoo, että osallisuudesta ei koulussa puhuttu mitään.  Hän on ollut vain yhdessä päiväkodissa ennen tätä. Siellä toiminta oli lokeroitua, jossa aikuinen teki asioita työvuorolistan mukaisesti, että päästäisiin äkkiä ulos, syömään jne. Aikuisen pitää mennä sisälle, koska pitää kattaa pöytä. Täällä mennään oman pienryhmän mukaan ja kukin hoitaa omat lapsensa ulos, syömään jne. Neuvotellaan paljon päivän aikana, missä kukin on ja mitä tekee.

Odottelemme, että vettä tulee altaaseen tarpeeksi. Miina sanoo lapsille: Menkää kattoon, onko vettä tarpeeksi? He menevät ja ilmoittavat, että pitää vielä tulla vähän aikaa. Kysyn, menevätkö nämä kuusi yhtä aikaa vai pienissä porukoissa. Miina kysyy: Hei, menettekö yhtä aikaa vai pienissä porukoissa? Toinen sanoo: pikkuporukoissa. Toinen: yhtä aikaa. Kolmas: äänestetään!

Tunnistan itsessäni tämän: olisin mennyt itse katsomaan, onko vettä tarpeeksi. Olisin ehdottanut, että mennään osissa.  Miinan mielestä oleellisinta osallisuudessa on, että tehdään kaikki lasten kanssa. Hän ei mistään hinnasta luopuisi tästä tyylistä.  Hän pohtii syitä, miksi kaikkialla ei toimita näin. Ehkä monen on vaikeaa tajuta, että lapset todella osaavat tehdä päätöksiä, ja että sillä tavalla lapsista tulee päätöskykyisiä ihmisiä. Riidoissa meidän aikuisten on annettava lasten ensin yrittää itse sopia asiat. Lapset sanoittavat itse tuntemuksensa ja yhdessä mietitään mitä pitäisi tehdä.

Päätalossa on kiertävä hoitaja, Helena, joka on koulutukseltaan lastenohjaaja. Mitä osallisuus on? Kaikkia ei kiinnosta samalla hetkellä samat asiat. Kun lapsi saa idean esimerkiksi askarrella, hän saa tehdä sellaista mistä tykkää ja sillä tavalla oppii. Lapset ovat innostuneempia. On myös yhteisiä juttuja, kuten viisivuotiaiden ympäristöraati ja muita yhteisiä juttuja. Kyllä lapset ehtivät koulussa oppia istumista. Lapset ymmärtävät täällä säännöt paremmin, kun niitä pohditaan paljon yhdessä. Lepohetkellä ei tarvitse ottaa vaatteita pois ja saa ottaa lelun mukaansa, jos haluaa. Jos vaatteet ovat likaiset, lapsi hakee repusta puhtaat. Haastetaan lapsia miettimään itse. Esikoulusta on tullut palautetta, että täältä tulleet lapset ovat itseohjautuvia, osaavat hankkia tietoa ja sanovat ajatuksiaan. Eikö työelämäkin vaadi näitä tänä päivänä? Pitäisi oppia niitä ihan oikeasti päiväkoti-iässä.

Kirjastossa
Käymme seitsemän lapsen kanssa kirjastossa. Matkalla opitaan liikenteessä kulkemisen sääntöjä ja kirjaston periaatteita. Jokainen saa tehdä kaksi lainaa. Ne esitellään muille ja lainataan yhdessä. Mietin, mitä eroa on sillä, että on isossa ryhmässä ja pienessä ryhmässä. Tietysti on ihanteellista olla pienessä ryhmässä; on lyhyempi kesto kuunnella muita ja jokainen saa sanoa enemmän. Oppiiko suuressa ryhmässä jotenkin paremmin odottamista ja hiljaa olemista? Eihän kukaan aikuinenkaan halua olla suuressa ryhmässä kauaa?

Käydään välillä lepäämässä. Kaisa lukee lasten käytöskirjaa ja yhdessä pohditaan patjoilla loikoillen, miten toimitaan, jos löytää lelun eikä tiedä kenen se on? Kyselee kavereilta, lukee siitä nimen, vie sen postilaatikkoon? Tai jos joku kaatuu? Sanoo anteeksi, mä tuun auttaan tai mä voin nostaa. Aika sujahtaa nopeasti.

Tulee vielä mahdollisuus seurata, kun yhteensä 22 lasta kokoontuu seurakunnan kynttilähetkeen. Lastenohjaajat ovat taitavia ja lapset saavat olla mukana tarinan rakentamisessa. Heiltä kysytään asioita ja he myös vastaavat. Kun tarinan lampaat ovat aitauksessa, nostetaan esiin paimenasuinen mies. Kukahan on tämä, joka hoitaa näitä lampaita? Lapset ehdottavat: Maatalon isäntä? Taivaan Isä? Jumala? Paimen! No, paimenhan se on. Lampailla on vaaroja, joita lapset itse ehdottavat: myrkkykasvit, nokkoset, kivivyöry, suita-sutta, karhuja, leijonia. Kaikki jaksavat olla 20 minuuttia paikoillaan.

Matkalla takaisin laitan oven kiinni perässäni ja tytön sormet jäävät oven väliin. Olen kauhuissani. Tämä on niitä asioita, joita vakituinen henkilökunta osaa varoa. Sormia pidetään kylmäpussin välissä ja laastaroidaan. Minä kärsin tapahtumasta vielä koko iltapäivän, mutta tyttö ei tunnu enää muistavan koko asiaa.

Toin päiväkotiin äitini kellarista kreppipapereita, joilla ei ollut enää käyttöä. Kreppipaperit ovat ateljeen pöydällä ja niistä on alettu tehdä jotain. Joku lapsista oli keksinyt tehdä rusetin kaulaansa. Kohta yksi toisensa jälkeen menee tekemään rusetin. Autan vähän solmimisessa, kun joku pyytää. Viisivuotias tyttö haluaa tehdä nallelle päivärusetin ja yörusetin. Näinhän se menee.

Ulkona leikimme noita-akkaa. Minähän se tietysti olen. Kymmenkunta lasta juoksee minua pakoon. Olen ovela ja tulen kulman takaa juonisti. Tavoitan lapsen katseen, kun hän odottaa minun huomaavan hänet. Lähestyn harppoen ja se naurattaa. Tästä lapset pitävät ja jaksavat tätä vaikka kuinka kauan.

Kurkku on kipeä. Ei voi mitään.

Balleriinat ja Supermiehet

Ihmisiä tulee aina lisää
Aamuvuorossa lapsia on tipahdellut 7.30 mennessä kymmenkunta. Lapset kauhovat itse aamupuuronsa ja hakivat maitonsa. Aamun keskustelut käydään:
- Laurista tulee pappa. Eikä tuu. Tuleehan vanhana.
- Ihminen voi elää 100-vuotiaaksi. Ja aattele, ihmiset ei koskaan lopu. Kun niitä tulee aina lisää.
- Mä en halua koskaan kuolla. Arvaa missä on Viitasaari? No? Tuolla. Arvaa miks? No kun siellä on mummola.

On päästy aamulla jo yhteiseen ymmärrykseen, että tänään pojat haluavat esittää rokkitähtiä ja tytöt prinsessoita. Yksi porukka menee uimaan. Yksi aikuinen on aamupäivällä pois, siksi yhdistetään vähän ryhmiä. Paikalle tulee lopulta 22 lasta. Päivän aikana yksi lähtee kuumeisena kotiin.

Rokkitähdet ja prinsessat
Päivän teemaa aletaan rakentaa. Me tarvitaan musiikkia! Voitte hakea mankan. Musiikkina on Robinia ja taidemusiikkia. Lapset hakevat asusteita ja kohta ovesta tulee balleriinoja, prinsessoita, Supersankari, Batman, Spiderman. Supersankari istuu penkille ja sanoo: Tää on vahvojen penkki.

Tehdään koristeita! Ateljeehuoneessa kuhisee ja kohta tulee yksi ja toinen esittelemään piirustuksiaan. Laitetaan ne seinälle, tästä saatte sinitarraa pienen palan nurkkiin. Ei olekaan helppoa saada niitä pysymään. Pienet kädet painelevat tomerasti paperia seinän kiinni.

On päätetty yhdessä, että ekana pojat, sitten tytöt. Alkaa harjoitukset, treenit. Pojat nytkyttelevät itseään hillitysti Robinin laulun tahdissa. Tytöt vuorollaan tekevät tanssahduksia. Yksi aikuinen on oikeasti balettitaitoinen ja opettaa lapsille muutamia liikkeitä. Balettiniiausta ja pyörähdystä harjoitellaan. Osa pettyy, kun spagaatti ei luonnistu vielä. Kerrotaan heille, että pitää paljon harjoitella. Tauon jälkeen alkaa esitys.

Mirja ohjeistaa lapset:
- Tulkaa kaikki yhteen. Miten ollaan yleisössä? Yleisö on hiljaa ja katselee toisen esitystä arvostavasti. Esityksen jälkeen taputetaan ja annetaan arvostusta.
- Mitä tarkoittaa BUUU? kysyy poika.
- Buu tarkoittaa, että ei pidä esityksestä. Se on epäkohteliasta. Me ei sanota buu.

Pojista vain 3,5-vuotias  Justus tulee esiintymään. Hän napsuttelee suullaan musiikin tahdissa, heiluttelee käsiään ja nytkäyttelee päätään. Kaikki seuraavat hiirenhiljaa hänen esitystään. Ja musiikin loputtua hän saa arvostavat aplodit.

Sitten on tyttöjen vuoro. Kuusi tyttöä asettuu hieman jännittyneinä paikoilleen ja cd:ltä alkaa hiljaa valua hidasta Bachia. Keijut alkavat  leijua musiikin tahdissa ja he tekevät aamulla opittuja balettiliikkeitä. Hienoa! En olisi uskonut, että he oppivat noin monta liikettä. Kukin tekee omaa suoritustaan, kunnes musiikki häipyy johonkin. Hekin saavat arvostavat aplodit.

Tämän jälkeen otetaan soittimet ja lauletaan jokaisen toivelaulu. Osaan kaikki! Kun opettajan käsi on ylhäällä, se on hiljaisuuden merkki. Lapset noudattavat sitä. Yksinkertainen ja helppo menetelmä.

Sisarusryhmän hyödyt
Tässä päiväkodissa kaikki ryhmät ovat ns. sisarusryhmiä. Se tarkoittaa sitä, että lapsiryhmä ei toimi ikäryhmittäin niin, että aikuiset jakavat lapset ryhmiin. Lapset saavat siis oikeastaan päivän mittaan päättää, missä ja kenen kanssa ovat. Mirja kertoi, että he ovat päätyneet tähän järjestelmään seuraavista syistä:
- Sisarukset tuntevat turvallisuutta, kun saavat olla samassa ryhmässä.
- Lapset vaihtuvat vain silloin, kun joku lähtee pois tai esikouluun.
- Perheet tulevat tutuiksi, kun ovat pitkän aikaa samassa paikassa.
- Pienet oppivat isommilta ja isot auttavat pieniä. Jos ei ole omia sisaruksia, saa monen ikäisiä kaverisuhteita.
- Isompien kanssa voidaan tehdä retkiä ja vaativampia juttuja niin halutessa. Samoin pienempien kanssa.
- Ihan pienen kiintymyssuhde rakentuu siten, että aluksi on omahoitaja, johon lapsi kiinnittyy. Myöhemmin hän alkaa tutustua myös muihin aikuisiin, jolloin esim. oman hoitajan sairastuminen ei ole niin paha juttu.

Koko päivän opetellaan sosiaalisia taitoja
Emme olleet ulkona aamupäivällä ja se taitaa kostautua nahisteluina. Koko päivän ajan on vähän väliä tilanteita, joissa opetellaan toisten kanssa olemista. Asioiden selvittämiselle annetaan täällä aikaa. Ihailen Mirjan asennetta, kun hän kärsivällisesti ja selvästi selvittää tilanteita:
" Haluaaks joku auttaa Miaa?" Ja pian joku tulee auttamaan.
"Kättä päälle, että etsitään se Oktonautti-kappale netistä."
"Kitinä-ääni ei auta. Puhu tavallisella äänellä, se riittää."
" Katso tänne päin. Sinä pääsit äsken leikkimään tuohon autoleikkiin. Eikö tuntunut mukavalta? Nyt voit ottaa Annin mukaan sinun leikkiisi."
"Nyt tulee yleinen ohje kaikille."
"Odota, että Elli saa kertoa loppuun. Nyt voit kertoa."

Päivälevolla päätetään lukeeko Mirja kirjasta, satuseinältä vai kertovatko lapset itse satuseinältä omakeksimiä juttuja. "Mieti päässäsi, mitä näistä kolmesta äänestät. Voit äänestää kerran eli voit nostaa yhden kerran kätesi." Lapset äänestävät, että he haluavat itse kertoa satuseinältä satua. Hauskaa on, kun kukaan ei kuitenkaan keksi mitään. Kaksi kuitenkin kertoo lyhyen jutun. Lopulta he ehdottavat, että Mirja saa kertoa. Mirja kertoo aivan todellakin päästään keksien juttuja satuseinältä. Yksi aikuisista on maalannut lasten toivomuksesta erilaisia kuvia, joista sitten kehitellään juttuja.

Yhdeltä isoviisari on kivunnut kahdentoista päälle ja kaksi lasta jää nukkumaan, kun muut ryhtyvät jatkamaan leikkejään.

Huomenna pääsen mukaan kirjastoretkelle.

"Me ollaan lintuja ja noi on matoja"

Pikaperehdytys
Maanantai ja kello yhdeksän löydän etsimäni. Tämä on päiväkodin etäryhmä, joten talokin on hieman etäällä erikseen. Minut toivotetaan tervetulleeksi ja saan heti pikaperehdytyksen oleellisiin asioihin. Keskellä taloa kaapin päällä on paperinen "valvontapaneeli", johon käydään kirjoittamassa päivän strategiset tiedot: kuka lapsi on saapunut, missä ryhmässä leikkii, ketä aikuisia on talossa ja lopuksi vielä tärkeä: suhdeluku. Tänään on aikuisia ja lapsia sopivasti. Paperiin kirjoitetaan myös päivän kohokohdat, että myöhemmin vuoroon tullut osaa kertoa, mitä on tapahtunut ja mitä on tehty.

Me päätetään itse asioista
Täällä toimitaan neljässä pienryhmässä. Kuulen lauseita: "Pekka ehdotti, että mennään uimaan. Siiri ehdotti eilen, että mennään kirjastoon. Yksi ryhmä menee metsään tekemään majoja." Yksi ryhmä haluaa myös uimaan, mutta sinne voi lähteä vain 7 lasta.
Tiina-ope sanoo:
- Tulkaas kaikki tähän lattialle, jotka haluaa lähteä uima-altaalle. 14 lasta tulee, istuu ja katsoo anovasti Tiinaa.
- Kuinka moni haluaa lähteä uima-altaalle? 14 kättä nousee.
- Jaahas, sinne ei mahdu kyllä kuin 7 kerrallaan. Mitäs nyt tehdään? Lapset miettivät ja tyttö nostaa käden ja sanoo:
- Osissa!
- Jos mentäisiin osissa, niin miten me jaettaisiin osiin?
- Otetaan entten tentten, ehdottaa poika vasemmalla. Kaikki hyväksyvät tämän menettelyn. Tiina alkaa laskea: Entten tentten teelika mentten....pelistä  pois! Yksi toisensa jälkeen lähtee valmistautumaan toiseen taloon lähtöön. Osissa menoa ehdottanut tyttö alkaa itkeä, kun sisko pääsi eikä hän. Hän saa lohdutuksen: huomenna varataan myös uima-allas ja hän pääsee huomenna.

Nämä lapset ovat omatoimisia. Jokainen ottaa mukaansa pikkuhousut, ja kätevintä niitä on tietysti kuljettaa päässä. Kaikki tietävät joka käänteessä, mitä pitää tehdä ja mihin pitää mennä ja missä pitää aikuista odottaa.
Uima-altaalla juttelemme Tiinan kanssa, kun toinen ryhmä leikkii aulassa ja toinen polskii. Saan tietää, että heillä on kestänyt noin 5 vuotta päästä osallistavaan toimintakulttuuriin. Kaikki lähtee asenteesta lapseen ja siitä peruskysymyksestä, että miksi olemme täällä töissä. Millaisia lapsia haluamme kasvattaa? Näen jo muutaman tunnin perusteella, että näistä lapsista kasvaa itsenäisiä, neuvottelutaitoisia, rohkeita sanomaan, käytännön toimissa taitavia ja välittäviä lapsia. Päivän mittaan käsitykseni vahvistuu.

Ruokailu sujuu näin:
Haetaan yhdessä ruokakärry keittiöstä niiden kanssa, jotka haluavat. Tässä vaiheessa alkaa ruokailuun valua myös muita pienryhmien lapsia.  Kaikki yrittävät touhuta jotain, jolloin Tiina sanoo:
- Hetkinen. Nyt tehdään työnjako. Kuka kattaa pöydät? Kolme pientä tyttöä ryhtyy jakamaan haarukoita, veitsiä ja mukeja. Eivät ne ihan sääntöjen mukaan asetu paikoilleen, mutta siitä ei huomauteta. Kuka on vihjeiden jakaja? Kaksi poikaa asettuu istumaan lattialle ja muut menevät pöytiin.

- Se, jolla on siniset puseron hihat ja takaa sininen ja edessä kuvio, saa hakee ruokaa! Ja yksi poika tutkii puseroaan ja lähtee innoissaan ruokajonoon. Näin koko joukko on kiinni jossakin muussa kuin tylsässä ruuan odotuksessa. Yksi pikkuinen tyttö kaataa maitoa valtavan isosta maitopurkista. Ehdin ajatella, että nyt taitaa maidot kaatua, mutta Tiina sanoo:
- Saatko kaadettua? Hienostihan se menee, hyvä! Ja se onnistuu sittenkin.

Menen kauempana sijaitsevaan tyttöpöytään. Ruokana on makkaraa ja perunamuusia. Minulle ilmoitetaan heti, että:
- Me ollaan lintuja ja noi makkarat on matoja. 
Kysyn, mitä tapahtuu ruuan jälkeen. Me otetaan sit pastilli, että tulee kiiltävät hampaat. Sit me otetaan rauhallinen leikki ja sit vähän lepäillään. Kaikki vievät omat lautasensa pois ja asettuvat johonkin touhuilemaan.

Lepohetki sujuu näin:
Aluksi arvotaan, kuka saa nukkua huoneen ainokaisella sängyllä. Tänään se on Minttu. Lapset ottavat kaapista pystyasennossa olevan pienen patjan ja oman korin, jossa on hänen petivaatteensa. Jokainen alkaa itse sijata petiään, laittaa lakanan, tyynyn ja peiton ja omat nukkumiskaverinsa. Noin neljävuotias tyttö petaa hartaasti ja kauniisti oman petinsä. Lapset saavat itse päättää, mihin kohtaan menevät ja pari poikaa on onnessaan, kun menevät vierekkäin. Riitakin tulee siinä välissä ja Tiina selvittää sen poikien kanssa. Toinenkin riita tulee, kun joku repäisee legovihkosta kannen irti. Kansi  liimataan ja asia sovitaan.

Ei ole kiire mihinkään! Tiina pyyhkii pöydät, tulee lasten luokse ja kertoo, että nyt arvotaan, kuka on viikon kuningas ja kuningatar. Pienin saa ottaa pussukasta nimen ja Kallesta tulee viikon kunkku ja Siiristä kuningatar. Huomataan, että kuningattarella on mekossa kruununkuvia ja sukkahousuissa timantteja. Tällä viikolla nämä saavat ehdottaa ohjelmaa, videon perjantaina, tehtäviä jne. Jokaisesta viikon henkilöstä kirjoitetaan tärkeitä asioita ja Tiina aloittaa kirjoittaa jo muutaman lapsen kanssa. Mitä haluat sanoa Siiristä? Siiri on sydän. Kalle on hassu. Paperi täydentyy viikon aikana ja laitetaan kansioon, josta voi lukea myöhemminkin luonnehdintoja näistä mahtavista persoonista.

Osaa lapsista alkaa jo väsyttää, pojat lueskelevat porukalla lehtiä, tytöt touhuavat omiaan. Sitten vaan ilmoitetaan, että nyt lepohetki alkaa. Kaikki menevät omille patjoilleen.

Tiimipalaverissa päälinjoja
Kaksi viereisen talon aikuista tulee paikalle ja aikuiset pitää tiimikokouksen. Siellä päätetään kevään ohjelmasta, kevätretkestä, kevätjuhlasta, vapusta. Puhutaan näin: aletaan suunnitella lasten kanssa silloin ja silloin. Aikuiset puhuvat lapsista ja vanhemmista ystävällisesti ja arvostaen. Tiina lupautuu tekemään ylitöitä, että vasukeskustelu järjestyy. "Sä olet joustava ja ystävällinen" hänelle sanotaan. On tulossa tärkeän aikuisen päivä, olisko se nyt äitienpäivän aikoihin? Pohditaan lemmikkieläinten tuomista päiväkotiin, koska  joku vanhemmista on sitä ehdottanut.

Sata ihmistä trampoliinilla
Palaamme ryhmään. Kaikki ovat taas uomissaan jotain tekemässä. Välipalalle mennään joustavasti, kukin hakee omassa tahdissaan ja syö sen verran kuin haluaa. Istun poikien pöytään. Mikko kertoo, että on hyppinyt trampalla ilman ulkovaatteita. Kysyn, hypitäänkö siellä yksin vain useampi kerrallaan. Neljä kerrallaan, eikun sata kerrallaan! Kuvittelemme yhdessä, millaista olisi kun 100 hyppisi yhtä aikaa. Mikko valistaa minua myös, että vesi on tärkeämpää kuin maito, koska se pidentää ihmisen elämää. Pojat kertovat juttuja ja joku väittää, että erään oven takana on kummitus. Sanon, että tehän olette hyviä jutun kertojia. Voisin saduttaa teitä jonakin päivänä. Siihen Mikko sanoo, että mua ei saa satuttaa. :)

Ulkona poikaporukka kysyy, leikkisinkö heidän kanssaan poliisia ja rosvoa. Ai, miten sitä leikitään? No sillai, että jotkut juoksee pakoon ja jotkut ajaa takaa. En ehdi vastata, kun joku kysyy: Vai jaksaksää juosta? Näytän, että kyllä meikäläinen juoksee, ja kohta juostaan ja kauan.

Digitaalinen kasvun kansio
Digiloikka on myös täällä tehty. Lapsen kasvun kansio tehdään digitaalisesti muistitikulle. Kaikesta materiaalista tehdään sitten kuvakansio, joka etenee Varhaiskasvatussuunnitelman otsikoiden mukaisesti. Lapsesta on kuvia ja hänen kertomiaan juttuja. Lapsilla on käytössä oma kamera.

 Ulkona aikuinen räplää aina välillä puhelintaan siksi, että puhelimessa on ohjelma, johon merkitään aina lähtevä lapsi. Tämä on alkusoittoa sille, jos vanhemmilta aletaan periä joskus tuntiperustaista maksua. Digitaali kaiken hoitelee!

Olin niin iloinen tämän päivän jälkeen. Näin, miten käytännössä on mahdollista toimia lasten kanssa tasaveroisesti, lasten mielipiteitä arvostaen ja niiden pohjalta toimintaa suunnitellen. Iloitsin myös siitä myönteisestä kasvatuksesta, joka näkyi lasten ja aikuisten välisissä keskusteluissa ja päivän aikana syntyneiden ristiriitojen selvittelyssä.

Huomenna menen jo aamulla puoli kahdeksaan ja näen aamutouhut.

Osa kaksi - sisarusryhmä

Menen ensi viikolla toiseen päiväkotiin oikeisiin töihin, ihan eri paikkakunnalle. Ryhmästä tiedän sen verran, että se on sisarusryhmä. Odotan innolla ja samalla valmistaudun taas siihen, että saan jonkun pöpötartunnan.

Olin maailmanparantaja jo silloin, kun nuorena opiskelin lastentarhanopettajaksi. Muistan pohtineeni, miten päivähoito kannattaisi Suomessa järjestää niin, että aina olisi päivähoitoa tarpeen mukaan. Päädyin siihen, että jokaiselle asuinalueelle pitäisi rakentaa pieniä päiväkodeiksi helposti muutettavia tiloja. Kun päivähoidon tarve olisi ohi, tilat voitaisiin ottaa muuhun käyttöön. Vaikkapa nuorisotilaksi tai vanhusten päivähoidoksi. Olisiko hullumpi idea nykyisinkään?

Edellinen ope oikeissa töissä -kokemukseni oli yksityisestä päiväkodista, joka oli kohtalaisen uusi ja siellä toteutettiin uudenlaista pedagogiikkaa. Ideana oli, että on paljon yhteisiä tiloja ja lapset kulkevat vuoroissa. Isompien lasten kohdalla tämä toimi loistavasti, mutta pienten puolella olisin rakentanut enemmän omahoitajuuteen ja pysyvyyteen.

Nyt menen kunnalliseen päiväkotiin, jossa on vakiintunut henkilökunta. Raportoin päivistäni tässä blogissa 25.-29.4.2016