ULPUN loppupohdintoja

Kiintyminen oli lähellä jo viikon aikana. Viikossa alkaa tulla kasvot tutuiksi. Tuttu lapsen kasvo saa hyvän mielen päälle. On mukavaa kohdata ihania, vilpittömiä, tunteissaan aitoja, täynnä elämää pursuavia lapsia. Tuntuu hyvältä ottaa syliin, kuunnella heidän juttujaan.

Rairuohoseikkailu
Tänään sain seurata pedagogisesti hienon prosessin. Videoin sen ja saan leikata sen opetuskäyttöön. Miten saadaan kytkettyä rairuohon kylväminen seikkailuprojektiin? Ensin luetaan pätkä satua. Sen jälkeen joku lapsista saa ottaa pullosta pullopostia. Sieltä tulee kolme kääröä: ohje ja kaksi karttaa. Ohjeteksti luetaan. Siinä on arvoitus, jota pohditaan yhdessä, mitä se tarkoittaa.

Ryhmä jaetaan kahtia ja molemmat lähtevät aarteen etsintään. Matkalla kuljetaan erilaisilla tyyleillä, esimerkiksi rapukävelyä (mitä en pystyisi enää tekemään). Molemmat ryhmät löytävät aarteen kattansa avulla. Kaapissa on kassi, jota aletaan tutkia. Olen sen ryhmän mukana, joka löytää multaa, siemeniä ja kankaita. Silmät loistavat, hypitään ja hihkutaan! Multapussit kuljetetaan omaan huoneeseen pään päällä. Jokainen saa jotain kannettavakseen.

Toinen ryhmä on löytänyt myös jotain ja kun löydöt yhdistetään, voidaan aloittaa työ. Tehdään maitopurkin pohjasta astia, joka koristellaan ja laitetaan sisään multaa ja päälle siemeniä. Mutta mikään ei tapahdu aikuisen latelemilla ohjeilla vaan lapset oivaltavat ITSE, miten homma tehdään.  Mietitään yhdessä, missä järjestyksessä kannattaa tehdä. Se on pitkä prosessi, mutta jokaikinen tekee osuutensa mielellään. Tämä on varhaiskasvatuksen pedagogiikkaa, taitoa tehdä asioista mielenkiintoisia!

Tiatokone synty ja sitten loppu
Tässä päiväkodissa käytetään sadutusta. Se tarkoittaa sitä, että aikuinen pysähtyy varta vasten kuuntelemaan lapsen ajatuksia ja kirjaa ne ylös. Kun näin tehdään usein, lapsi alkaa luonnostaan kertoa, ja pyytää vaikkapa kirjoittamaan piirustuksensa viereen tekstin. Ne luetaan ääneen ja lapsi oppii ymmärtämään kirjoituksen merkityksen. Olen saduttanut paljon, ja huomaan, että aina ei jaksaisi ryhtyä hommaan. Mutta se kannattaa. Torstaina saduttelin muutamia lapsia ja huomasin taas sen, miten tärkeää on kuunnella lapsia. Niin fiksuja ja nokkelia ovat lasten ajatukset. Tässä eräs kuvaus maailmanhistoriasta:

4-vuotias poika:

"Olipa kauan sitten dinosauruksii ja ne aikoi, niil oli jano ja ne kuoli ja sitten ihmiset syntyi. Ja sitten dinosauruksii ei enää ollu. Ja sitten palomiähet tuli ja sitten viällä tiatokone synty ja sitten loppu."

Polvella pompottelijoita tarvitaan

Matkalla kotiin yritän hahmottaa, mitä runsaan 20 vuoden aikana on tapahtunut päivähoidossa yleisesti. Päivähoitolaki on uudistunut vasta viime vuonna varhaiskasvatuslaiksi. Yksityinen päivähoito on lisääntynyt viime vuosina ja on tullut isoja päiväkotiketjuja. Sellaisia ei ollut aiemmin juuri ollenkaan, oli montessorit ja steinerit ja muut oli kunnallista päivähoitoa.

Hampurilaisketjuissa aina pystytään palvelemaan yhtä hyvin tulipa sitten muutama asiakas tai bussilastillinen koululaisia kerralla. Venytään tilanteen mukaan. Tämä sama ilmiöhän näkyy päivähoidossa, jossa hoidetaan eläviä ihmisen alkuja. Sekä yksityisellä että kunnallisella puolella samat meiningit. Riittävän henkilökunnan organisointi on kuitenkin hankalaa, jos on puolipäiväisiä ja eri viikonpäivinä vapaapäiviä viettäviä lapsia. Tavoitellaan, että olisi keskimääräisesti tarpeeksi lapsia. Eilen oli henkilökuntapulaa ja kaikki lapset paikalla ja tänään oli melkein kaikki henkilökunta paikalla ja lapsia oli pois toistakymmentä. Mietin, että kriisipäivinä pitäisi olla jokin katto, jolloin päiväkoti saisi antaa turvallisuusvaroituksen. Jos 20% työntekijöistä on pois, vanhemmille lähtee viesti, että hakekaa lapsenne kotiin. Onnistuisiko? Alkaisivatko vanhemmat aktivoitua enemmän päivähoidon kehittämisen puolesta?

Lisään tämän jälkikäteen selventämään ajatustani. Lapset, vammaiset, sairaat ja vanhukset ansaitsevat hampurilaisketjujen sijaan a la carte -hoitoa.  Muut joutavat odottelemaan ja ruuhkautumaan. "Valitettavasti kaikki pöydät ovat varattuja." Sanokoot vaan kuka tahansa, että ei se ole mahdollista. On se. 

Lapset ovat samanlaisia kuin ennenkin. Heillä on omat kehitysvaiheensa ja omat ikään ja yksilöllisyyteen liittyvät tarpeensa. He ovat yksilöitä, he ovat energiaa. Yksivuotias on tullut maailmaan vasta vuosi sitten ja hänellä on omat erityiset tarpeensa. Kuusivuotias alkaa jo vaatia asioita, hänellä on jo sanottavaa. Tänään jotkut kuusivuotiaat kertoivat saavansa ihan kohta oman kännykän. He voivat myös kertoa, jos eivät viihdy tai kokevat epäoikeudenmukaisuutta.
Ei ole turhaan pienten puoli ja isojen puoli. Jos johonkin lisäisin niitä resursseja niin pienten puolelle. Siellä tarvitaan syliä, käsiä, polvella pompottelijaa, loruilijaa, syöttäjää, vaipan vaihtajaa ja tuutulaulun laulajaa. Siellä ei ole koskaan liikaa henkilökuntaa.

ULPU kiittää 
Keksin, että työpaikan ulkopuolinen ihmettelijä voisi olla ULPU. Sellainen voisi olla jokaisessa työpaikassa. Päiväkodin henkilökunta tietäisi, että esimerkiksi huhtikuun viimeisellä viikolla tulee ULPU vierailemaan. Hänen päätehtävänsä olisi tarkastella ystävällisessä ja kehittävässä hengessä päiväkodin toimintaa lapsen näkökulmasta. Lapsen näkökulmahan on tärkein näkökulma, jonka perusteella pitäisi tehdä päätöksiä, muutoksia, organisointeja ja  toimintasuunnitelmia.  Ulpu ei siis olisi mikään tarkastaja vaan kannustaja ja uudistuksen kylväjä. Jos jokin toimii, jatka sitä. Jos taas ei toimi: "Tee jotain eri tavalla, paremmin."

Kiitos päiväkodin henkilökunnalle, että sallitte Ulpun pyöriä viikon ajan seurassanne. Kiitos päiväkodin johtajalle, joka PYYSI minua kertomaan ihmetykseni ilot ja myös kehittämiskohteet.  Kiitos lapsille, joiden hymyt jäivät seuraamaan päiviäni.