Yäk aamupiiri

Vuosia sitten olin päiväkodissa sijaisena. Oli maanantai ja viikko aloitettiin aamupiirillä. Eskarilainen näytti kasvun kansionsa etusivun. Siinä luki: Yäk aamupiiri. Aamupiiri kesti rituaaleineen kauan: mikä päivä, kenen päivä, millainen ilma,  ketä paikalla, ketä ei paikalla, mitä tehdään tänään ja lopuksi vielä jokaisen viikonlopputarinat. Vain muutama lapsi jaksoi olla mukana; ehkä he olivat niitä temperamentiltaan rauhallisia, joilla on hyvä keskittymiskyky ja pitkä pinna.

Täällä ei ole aamupiirejä. Miksi olisi? Se on suorastaan toiminnan este, pohtii Tiina. Lapset aloittavat eri aikaan leikkinsä ja sitä on turha keskeyttää yhteisellä kokoontumisella. Joku lapsi oli kertonut, että hän oli aamupiireissä 5 vuotta, mutta hän muista niistä mitään. Mikä itseisarvo on sillä, että kokoonnutaan yhteen ja kertaillaan samoja asioita?

Tässä ryhmässä on ruokailualueen seinällä lasten tekemä viikonpäivätaulu: lapset ovat itse tehneet sen ja kuvasymbolit ovat muistisääntöjä. Muistan titinalle-tiistai, keksi-keskiviikko, toukka-tiistai-lakritsi-lauantai ja sukellussunnuntai.
Joka päivä lapset ovat seisseet taulun edessä ja puhuneet siitä. Mä keksin ton sukelluksen. Mikä päivä tänään on? Saanks mä laittaa merkin? Tämän päivän kohdalle laitetaan sinitarralla merkki, jossa lukee: TÄNÄÄN.

Lapsia on 1,5-vuotiaasta 6-vuotiaaseen noin 24 per päivä. Aikuisia on neljä. Täällä syödään silloin, kun on nälkä. Se on joustavaa. Kaikki syövät hyvin. Jokainen valitsee itse paikkansa. Täällä tullaan ulkoa sisälle silloin, kun halutaan. Ei ole ovella jonoa, vaan sisään tullaan pikkuhiljaa. Täällä ei ole pakko nukkua, mutta levätään. Patjalle saa mennä vaatteet päällä. Mukaan saa ottaa kirjan tai lelun. Paikan saa valita itse. Lapset tietävät, miksi pitää levätä. Välipala syödään silloin, kun se sopii. Se on joustavaa. Ulos lähdetään, kun leikit loppuvat. Tätä kutsutaan osallistavaksi toiminnaksi.

Lasten kuunteleminen on avainasia
Osallistava toiminta saa myös osakseen kritiikkiä. Toiminnasta on vaikeaa saada otetta ja toiminta tuntuu kaootiselta, kun lapset tulevat ja menevät. Lasten pitäisi osata myös istua isossa ryhmässä hiljaa. Mitä siitä tulee jos lapset saavat aina päättää asioista? Entä sitten kun ne menevät kouluun ja siellä pitää olla isossa ryhmässä ja istua hiljaa ja puhua vuorollaan? Kyselin näihin vastauksia useammalta päiväkodin työntekijältä.

3,5-vuotias saa viedä yksin kärryt toiseen päähän taloa.

Tiinan mielestä arjen avaaminen on tärkeää. On oltava havainnoimassa koko ajan lapsia ja kuunneltava heitä. Vaatii paljon kasvattajilta toimia eri tavalla. Lapset ovat kaikessa mukana. Aamupalalla Tiina pyysi lapsia katsomaan kummitustaloksi tehtyä nukketaloa. Sillä ei enää kukaan leiki. Mitä tehdään sille? Lapset miettivät ja joku ehdottaa lopulta, että myydään se. Asia on auki, mutta Tiina pohtii tosissaan sitä, että lasten kanssa laitettaisiin tori.fi-sivustolle mainos ja yritettäisiin myydä se.

Lapset sitoutuvat huolehtimaan yhteisistä jutuista, koska kaikki on suunniteltu yhdessä. Kaapin paikka on yhdessä mietitty. Ryhmillä on omat rahat ja ne käytetään yhdessä lasten kanssa. Mietitään yhdessä, mitä puuttuu ja mitä pitäisi saada. Rahaa käytetään ryhmän tarpeisiin. Ei ole järkeä siinä, että ryhmälle tupsahtaa yhtäkkiä jostain viisi paloautoa, jos niitä ei tarvita. Ryhmä sen sijaan haluaa tehdä omat taulut ja mennä retkelle. Vanhassa ajattelussa aikuinen päättää, milloin antaa pedagogiikkansa lapselle. On opittava kuuntelemaan lapsia ja antamaan se silloin, kun lapsi tarvitsee.

Kaisa tuli 3 vuotta sitten tähän ja oli ollut aiemmin ns. tavallisissa päiväkodeissa useita vuosia. Hän kertoo, että osallisuus on hyvä juttu, mutta arki piti opetella. Joustavat pienryhmät voi tuntua aluksi hankalalta, mutta kun idean tajuaa, se toimii. Hänen mielestään on hyvä olla vapautta, mutta on hyvä olla myös aikuisten järjestämään toimintaa välillä.

Lähdemme vähän yli parikymppisen Miinan kanssa samanlaiselle uintiretkelle kuin maanantaina viereiseen taloon. Ja toden totta, nämäkin lapset kuljettavat pikkuhousut päässään. Miina on lähihoitaja ja kertoo, että osallisuudesta ei koulussa puhuttu mitään.  Hän on ollut vain yhdessä päiväkodissa ennen tätä. Siellä toiminta oli lokeroitua, jossa aikuinen teki asioita työvuorolistan mukaisesti, että päästäisiin äkkiä ulos, syömään jne. Aikuisen pitää mennä sisälle, koska pitää kattaa pöytä. Täällä mennään oman pienryhmän mukaan ja kukin hoitaa omat lapsensa ulos, syömään jne. Neuvotellaan paljon päivän aikana, missä kukin on ja mitä tekee.

Odottelemme, että vettä tulee altaaseen tarpeeksi. Miina sanoo lapsille: Menkää kattoon, onko vettä tarpeeksi? He menevät ja ilmoittavat, että pitää vielä tulla vähän aikaa. Kysyn, menevätkö nämä kuusi yhtä aikaa vai pienissä porukoissa. Miina kysyy: Hei, menettekö yhtä aikaa vai pienissä porukoissa? Toinen sanoo: pikkuporukoissa. Toinen: yhtä aikaa. Kolmas: äänestetään!

Tunnistan itsessäni tämän: olisin mennyt itse katsomaan, onko vettä tarpeeksi. Olisin ehdottanut, että mennään osissa.  Miinan mielestä oleellisinta osallisuudessa on, että tehdään kaikki lasten kanssa. Hän ei mistään hinnasta luopuisi tästä tyylistä.  Hän pohtii syitä, miksi kaikkialla ei toimita näin. Ehkä monen on vaikeaa tajuta, että lapset todella osaavat tehdä päätöksiä, ja että sillä tavalla lapsista tulee päätöskykyisiä ihmisiä. Riidoissa meidän aikuisten on annettava lasten ensin yrittää itse sopia asiat. Lapset sanoittavat itse tuntemuksensa ja yhdessä mietitään mitä pitäisi tehdä.

Päätalossa on kiertävä hoitaja, Helena, joka on koulutukseltaan lastenohjaaja. Mitä osallisuus on? Kaikkia ei kiinnosta samalla hetkellä samat asiat. Kun lapsi saa idean esimerkiksi askarrella, hän saa tehdä sellaista mistä tykkää ja sillä tavalla oppii. Lapset ovat innostuneempia. On myös yhteisiä juttuja, kuten viisivuotiaiden ympäristöraati ja muita yhteisiä juttuja. Kyllä lapset ehtivät koulussa oppia istumista. Lapset ymmärtävät täällä säännöt paremmin, kun niitä pohditaan paljon yhdessä. Lepohetkellä ei tarvitse ottaa vaatteita pois ja saa ottaa lelun mukaansa, jos haluaa. Jos vaatteet ovat likaiset, lapsi hakee repusta puhtaat. Haastetaan lapsia miettimään itse. Esikoulusta on tullut palautetta, että täältä tulleet lapset ovat itseohjautuvia, osaavat hankkia tietoa ja sanovat ajatuksiaan. Eikö työelämäkin vaadi näitä tänä päivänä? Pitäisi oppia niitä ihan oikeasti päiväkoti-iässä.

Kirjastossa
Käymme seitsemän lapsen kanssa kirjastossa. Matkalla opitaan liikenteessä kulkemisen sääntöjä ja kirjaston periaatteita. Jokainen saa tehdä kaksi lainaa. Ne esitellään muille ja lainataan yhdessä. Mietin, mitä eroa on sillä, että on isossa ryhmässä ja pienessä ryhmässä. Tietysti on ihanteellista olla pienessä ryhmässä; on lyhyempi kesto kuunnella muita ja jokainen saa sanoa enemmän. Oppiiko suuressa ryhmässä jotenkin paremmin odottamista ja hiljaa olemista? Eihän kukaan aikuinenkaan halua olla suuressa ryhmässä kauaa?

Käydään välillä lepäämässä. Kaisa lukee lasten käytöskirjaa ja yhdessä pohditaan patjoilla loikoillen, miten toimitaan, jos löytää lelun eikä tiedä kenen se on? Kyselee kavereilta, lukee siitä nimen, vie sen postilaatikkoon? Tai jos joku kaatuu? Sanoo anteeksi, mä tuun auttaan tai mä voin nostaa. Aika sujahtaa nopeasti.

Tulee vielä mahdollisuus seurata, kun yhteensä 22 lasta kokoontuu seurakunnan kynttilähetkeen. Lastenohjaajat ovat taitavia ja lapset saavat olla mukana tarinan rakentamisessa. Heiltä kysytään asioita ja he myös vastaavat. Kun tarinan lampaat ovat aitauksessa, nostetaan esiin paimenasuinen mies. Kukahan on tämä, joka hoitaa näitä lampaita? Lapset ehdottavat: Maatalon isäntä? Taivaan Isä? Jumala? Paimen! No, paimenhan se on. Lampailla on vaaroja, joita lapset itse ehdottavat: myrkkykasvit, nokkoset, kivivyöry, suita-sutta, karhuja, leijonia. Kaikki jaksavat olla 20 minuuttia paikoillaan.

Matkalla takaisin laitan oven kiinni perässäni ja tytön sormet jäävät oven väliin. Olen kauhuissani. Tämä on niitä asioita, joita vakituinen henkilökunta osaa varoa. Sormia pidetään kylmäpussin välissä ja laastaroidaan. Minä kärsin tapahtumasta vielä koko iltapäivän, mutta tyttö ei tunnu enää muistavan koko asiaa.

Toin päiväkotiin äitini kellarista kreppipapereita, joilla ei ollut enää käyttöä. Kreppipaperit ovat ateljeen pöydällä ja niistä on alettu tehdä jotain. Joku lapsista oli keksinyt tehdä rusetin kaulaansa. Kohta yksi toisensa jälkeen menee tekemään rusetin. Autan vähän solmimisessa, kun joku pyytää. Viisivuotias tyttö haluaa tehdä nallelle päivärusetin ja yörusetin. Näinhän se menee.

Ulkona leikimme noita-akkaa. Minähän se tietysti olen. Kymmenkunta lasta juoksee minua pakoon. Olen ovela ja tulen kulman takaa juonisti. Tavoitan lapsen katseen, kun hän odottaa minun huomaavan hänet. Lähestyn harppoen ja se naurattaa. Tästä lapset pitävät ja jaksavat tätä vaikka kuinka kauan.

Kurkku on kipeä. Ei voi mitään.