ULPUN loppupohdintoja

Kiintyminen oli lähellä jo viikon aikana. Viikossa alkaa tulla kasvot tutuiksi. Tuttu lapsen kasvo saa hyvän mielen päälle. On mukavaa kohdata ihania, vilpittömiä, tunteissaan aitoja, täynnä elämää pursuavia lapsia. Tuntuu hyvältä ottaa syliin, kuunnella heidän juttujaan.

Rairuohoseikkailu
Tänään sain seurata pedagogisesti hienon prosessin. Videoin sen ja saan leikata sen opetuskäyttöön. Miten saadaan kytkettyä rairuohon kylväminen seikkailuprojektiin? Ensin luetaan pätkä satua. Sen jälkeen joku lapsista saa ottaa pullosta pullopostia. Sieltä tulee kolme kääröä: ohje ja kaksi karttaa. Ohjeteksti luetaan. Siinä on arvoitus, jota pohditaan yhdessä, mitä se tarkoittaa.

Ryhmä jaetaan kahtia ja molemmat lähtevät aarteen etsintään. Matkalla kuljetaan erilaisilla tyyleillä, esimerkiksi rapukävelyä (mitä en pystyisi enää tekemään). Molemmat ryhmät löytävät aarteen kattansa avulla. Kaapissa on kassi, jota aletaan tutkia. Olen sen ryhmän mukana, joka löytää multaa, siemeniä ja kankaita. Silmät loistavat, hypitään ja hihkutaan! Multapussit kuljetetaan omaan huoneeseen pään päällä. Jokainen saa jotain kannettavakseen.

Toinen ryhmä on löytänyt myös jotain ja kun löydöt yhdistetään, voidaan aloittaa työ. Tehdään maitopurkin pohjasta astia, joka koristellaan ja laitetaan sisään multaa ja päälle siemeniä. Mutta mikään ei tapahdu aikuisen latelemilla ohjeilla vaan lapset oivaltavat ITSE, miten homma tehdään.  Mietitään yhdessä, missä järjestyksessä kannattaa tehdä. Se on pitkä prosessi, mutta jokaikinen tekee osuutensa mielellään. Tämä on varhaiskasvatuksen pedagogiikkaa, taitoa tehdä asioista mielenkiintoisia!

Tiatokone synty ja sitten loppu
Tässä päiväkodissa käytetään sadutusta. Se tarkoittaa sitä, että aikuinen pysähtyy varta vasten kuuntelemaan lapsen ajatuksia ja kirjaa ne ylös. Kun näin tehdään usein, lapsi alkaa luonnostaan kertoa, ja pyytää vaikkapa kirjoittamaan piirustuksensa viereen tekstin. Ne luetaan ääneen ja lapsi oppii ymmärtämään kirjoituksen merkityksen. Olen saduttanut paljon, ja huomaan, että aina ei jaksaisi ryhtyä hommaan. Mutta se kannattaa. Torstaina saduttelin muutamia lapsia ja huomasin taas sen, miten tärkeää on kuunnella lapsia. Niin fiksuja ja nokkelia ovat lasten ajatukset. Tässä eräs kuvaus maailmanhistoriasta:

4-vuotias poika:

"Olipa kauan sitten dinosauruksii ja ne aikoi, niil oli jano ja ne kuoli ja sitten ihmiset syntyi. Ja sitten dinosauruksii ei enää ollu. Ja sitten palomiähet tuli ja sitten viällä tiatokone synty ja sitten loppu."

Polvella pompottelijoita tarvitaan

Matkalla kotiin yritän hahmottaa, mitä runsaan 20 vuoden aikana on tapahtunut päivähoidossa yleisesti. Päivähoitolaki on uudistunut vasta viime vuonna varhaiskasvatuslaiksi. Yksityinen päivähoito on lisääntynyt viime vuosina ja on tullut isoja päiväkotiketjuja. Sellaisia ei ollut aiemmin juuri ollenkaan, oli montessorit ja steinerit ja muut oli kunnallista päivähoitoa.

Hampurilaisketjuissa aina pystytään palvelemaan yhtä hyvin tulipa sitten muutama asiakas tai bussilastillinen koululaisia kerralla. Venytään tilanteen mukaan. Tämä sama ilmiöhän näkyy päivähoidossa, jossa hoidetaan eläviä ihmisen alkuja. Sekä yksityisellä että kunnallisella puolella samat meiningit. Riittävän henkilökunnan organisointi on kuitenkin hankalaa, jos on puolipäiväisiä ja eri viikonpäivinä vapaapäiviä viettäviä lapsia. Tavoitellaan, että olisi keskimääräisesti tarpeeksi lapsia. Eilen oli henkilökuntapulaa ja kaikki lapset paikalla ja tänään oli melkein kaikki henkilökunta paikalla ja lapsia oli pois toistakymmentä. Mietin, että kriisipäivinä pitäisi olla jokin katto, jolloin päiväkoti saisi antaa turvallisuusvaroituksen. Jos 20% työntekijöistä on pois, vanhemmille lähtee viesti, että hakekaa lapsenne kotiin. Onnistuisiko? Alkaisivatko vanhemmat aktivoitua enemmän päivähoidon kehittämisen puolesta?

Lisään tämän jälkikäteen selventämään ajatustani. Lapset, vammaiset, sairaat ja vanhukset ansaitsevat hampurilaisketjujen sijaan a la carte -hoitoa.  Muut joutavat odottelemaan ja ruuhkautumaan. "Valitettavasti kaikki pöydät ovat varattuja." Sanokoot vaan kuka tahansa, että ei se ole mahdollista. On se. 

Lapset ovat samanlaisia kuin ennenkin. Heillä on omat kehitysvaiheensa ja omat ikään ja yksilöllisyyteen liittyvät tarpeensa. He ovat yksilöitä, he ovat energiaa. Yksivuotias on tullut maailmaan vasta vuosi sitten ja hänellä on omat erityiset tarpeensa. Kuusivuotias alkaa jo vaatia asioita, hänellä on jo sanottavaa. Tänään jotkut kuusivuotiaat kertoivat saavansa ihan kohta oman kännykän. He voivat myös kertoa, jos eivät viihdy tai kokevat epäoikeudenmukaisuutta.
Ei ole turhaan pienten puoli ja isojen puoli. Jos johonkin lisäisin niitä resursseja niin pienten puolelle. Siellä tarvitaan syliä, käsiä, polvella pompottelijaa, loruilijaa, syöttäjää, vaipan vaihtajaa ja tuutulaulun laulajaa. Siellä ei ole koskaan liikaa henkilökuntaa.

ULPU kiittää 
Keksin, että työpaikan ulkopuolinen ihmettelijä voisi olla ULPU. Sellainen voisi olla jokaisessa työpaikassa. Päiväkodin henkilökunta tietäisi, että esimerkiksi huhtikuun viimeisellä viikolla tulee ULPU vierailemaan. Hänen päätehtävänsä olisi tarkastella ystävällisessä ja kehittävässä hengessä päiväkodin toimintaa lapsen näkökulmasta. Lapsen näkökulmahan on tärkein näkökulma, jonka perusteella pitäisi tehdä päätöksiä, muutoksia, organisointeja ja  toimintasuunnitelmia.  Ulpu ei siis olisi mikään tarkastaja vaan kannustaja ja uudistuksen kylväjä. Jos jokin toimii, jatka sitä. Jos taas ei toimi: "Tee jotain eri tavalla, paremmin."

Kiitos päiväkodin henkilökunnalle, että sallitte Ulpun pyöriä viikon ajan seurassanne. Kiitos päiväkodin johtajalle, joka PYYSI minua kertomaan ihmetykseni ilot ja myös kehittämiskohteet.  Kiitos lapsille, joiden hymyt jäivät seuraamaan päiviäni.

Aika hyvin sää oot harjotellu

Tartunta
Yöllä heräsin tunteeseen, kuin olisin kaatanut särkyneen lasin kurkkuuni. Nappasin särkylääkkeen enkä saanut enää oikein unta. Rauhaset turposivat ja jäsenet valmistautuivat taisteluun jotain virusta vastaan. Olinhan kolme päivää pitänyt sylissä lapsia ja pyyhkinyt usemmankin nenänalustan. Olisiko ihme, että tlälainen toimistotyöntekijä saisi jonkun pöpön. Noustuani aamulla ylös olin kuitenkin tolpillani ja menin päiväkotiin. Tänään oli vanhempien ja lasten yhteinen aamupala.

Isin kanssa aamupalalla
Pöytä oli katettu: oli sämpylöitä, leikkeleitä, marjoja ja mysliä sekä jugurttia. Ja kahvia ynnä lasten juomia. Pöytäkunnittain istui äitejä ja isiä minulle jo kasvoistaan tutunnäköisten lasten kanssa. Miten onnellisilta lapset näyttivät. Pieni poika istui isänsä vieressä ja katseli ihaillen isäänsä. Myöhemmin hän kertoi (silmät luotuna johonkin sivuvasemmalle, missä asuvat äskeiset muistot): "Me tultiin isin kans syömän tänne aamupalaa ja isi lähti töihin. Aamupalajutut meni nytten pois."

Ikävä on hieno tunne
Vanhemmat ovat niin tärkeä osa lapsen elämää, kaiken perusta. Pienten puolella poika sanoi aina välillä: "Isi tulee" ja meni osoittamaan ikkunaan. Sitten todettiin, että isi tulee iltapäivällä. Tänään isojen puolella tyttö kertoi, että "mun on välillä ikävä äitiä, mutta sitten se kohta menee ohi." Nykyisinhän ei enää estetä lasta ikävöimästä vaan annetaan tuntea. Se on eräs alku tunteiden hyväksymiselle. Ikävän iskiessä sanotaan, että nii-in, nyt tuli ikävä. Mennään katsomaan äidin ja isän perään ja tunnetaan lapsen kanssa myötäikävää.

Minä joskus 25 vuotta sitten yritin vaihtaa äkkiä aihetta, jos lapsella tuli ikävä. Katsopas, kun lintu lentää tuolla ja mennänpäs leikkimään tuonne. Siitä 30 vuotta taaksepäin ajateltiin, että on parempi, että lapselle ei edes kerrota, että äiti jää Suomeen, kun lapsi lähetettiin Ruotsiin sotaa pakoon. Niin aikojen kuluessa kehityspsykologia on opettanut meitä ymmärtämään kasvavaa ihmismieltä.

Venyvää porukkaa
Tänään oli taas henkilökuntaa sairaana eikä sijaisia saatu. Se tarkoittaa sitä, että salamannopeasti organisoidaan päivä uudelleen, ehkä jätetään jotain tekemättä, lähtemättä retkelle tai muuta. Yhden ihmisen panos on todella suuri ja tärkeä. Paikalla olevat kasvattajat VENYVÄT.

Mutta kekseliäät kasvattajat selviävät tilanteista. Pöydät ovat vielä aamun jäljiltä talon toisessa päässä. Tänään 17 lasta saa oman saaren (pienen huopapalan), jonka päälle istuu. Syödään tänään lattialla! Se on hienoa. Minäkin muistan, kuinka japanilaisen työtoverini kanssa järjestimme lasten kanssa japanilaisen lattialounaan. Se muistettiin pitkään.  Ruokakin sattuu tänään olemaan pastaa ja helposti kauhottavaa.


Sydän saa hakata
Henkilökunnalla on ollut eilen illalla koulutusta lasten liikunnasta. Kun 5-6-vuotiat pukevat päälleen kurakelillä, on pakko saada myös aikuisen apua kurahanskojen, hihnojen ja lahkeiden kanssa. Eilen on koulutuksessa muistutettu, että lapsen on hyvä harjoitella pukemista, askel kerrallaan. Niin kehittyy näpppäryys. Eka päivänä pulkkamäessä kasvattaja pyysi välillä kokeilemaan, kuinka sydän hakkaa. On hyvä, että välillä sydän hakkaa lujaa! Liikuntasuositukset ohjaavat likkumaan kaksi tuntia päivässä ja osa liikunnasta olisi hyvä olla hikistä menoa.

Päiväkodissa on patjoja ja liikuntavälineitä, ja matalista pinottavista sängyistä voi rakentaa kiipeily- ja liukumäkirakennelmia. Kiipeilyseinä on luksusta. On palloja ja erilaisia pelivälineitä. Sydän saa hakata.

Päiväkirjoja ja miekkoja
Aamupäivän toiminnassa päiväkodin isoimpien lasten kanssa tehdään omat päiväkirjat. Laske itsellesi 20 paperia. Piirrä kansikuva. Nido kiinni. Jokaiseen paperiin voit kertoa päivän tapahtumia. Avustan operaatiossa. Tämän ikäisten kanssa on helppo ymmärtää ns. lähikehityksen vyöhyke. Annetaan lapselle apua vasta ihan siinä kohdassa, kun hän ei itse osaa. Ei liian aikaisin, ei liian myöhään. Odotan pyyntöjä ja autan sitten vasta. He osaavat paljon.

Minulle ei tullut mieleenkään, että he osaavat itse merkitä päivämäärän 10.3. ja että sen voi myös kirjoittaa näin:
oooooooooo
ooo

Osa lapsista tekee pehmomiekkaa. Kaikki ovat keskittyneitä omaan puuhaansa. Lapset ovat taitavia ja oma-aloitteisia. Saan luvan kirjoittaa muutaman lapsen päiväkirjan tältä päivältä hänen oman sanelunsa mukaan. Lettityttö kertoo, että tykkää olla täällä päiväkodissa joka päivä enemmän. Paljasjalkainen poika piirtää kuvan ja näyttää, mihin kohtaan kirjoitetaan teksti. Tuohon noin, sormi näyttää ihan tarkkaan. Siihen kirjoitetaan, että kuvassa on hänen lempilelunsa kukkulan päällä. Vaaleanvihreä tyttö kysyy minulta touhujemme keskellä: "Miks sää oot täällä?" Vastaan, että harjoittelen lasten kanssa olemista. Hän miettii hetken ja sanoo: "Aika hyvin sää oot harjotellu."

Lähden aikaisemmin kotiin parantelemaan alkavaa flunssaa. Nukun tunnin. Askeleita ei tullut tänään kuin 3200. Huomenna on viimeinen päivä ja loppupohdinnan aika.  Ja kuukauden päästä menen ihan eri paikkakunnalle erilaiseen päiväkotiin viikoksi.

Vakavaa pohdintaa

Kura-aika alkoi
Tänään olin aamupäivällä pienten puolella ja iltapäivän isompien puolella.  Ehdotin roolikseni ulkoilua, koska sitä on helppo hoitaa, kun ei tarvitse etsiä tutteja, sukkahousuja, vaippakoria tai uniriepua. Kun tilliäiset tulivat ulos, säälin heitä. Talvikamppeet, kurahousut ja -rukkaset takasivat sen, että mihinkään ei pääse eikä mihinkään voi tarttua. Ja ylösnouskin vaati  monta ähellystä ja lopulta aikuinen auttoi pystyyn. Iloisina he kuitenkin keksivät jotain tekemistä ja minä avustin keinumisessa, liukumäessä ja pulkan vedossa. Iltapäivällä vanhemmat saivat kotiinviemisiksi myös hiekkaa, kuraa ja märkää, sillä aurinko toi esiin lätäköt. Siinä ei mitkään kurapuvut estäneet, kun lapiolla tehtiin kurahommia.


Päivän pohdintani on suuri lapsiryhmä ja ryhmättömyys siirtymätilanteissa. Tänään oli aamusta asti vähän rauhallisempi päivä. Mietin sopivaa lapsilukumäärää ja totesin, että lain ohje on hyvä. Kun olin ulkona neljän pienen lapsen kanssa, homma sujui. Heti, kun tuli enemmän lapsia, ei riittäneet silmät eikä kädet. Tästä päästään ns. siirtymätilanteisiin, joissa lapset kulkevat monien käsien läpi. Eivät siis siirry paikasta toiseen pienissä tutuissa ryhmissä. Aikuiset ovat kukin omassa tehtävässään ja lapset kulkevat erilaisten palveluiden läpi (ruokailu, vessatus, nukkumaanmeno, nukutus, ulkoilu).

Mietin tätä systeemiä ja pohdin sitä lapsen näkökulmasta. Päiväkotien täyttö- ja käyttöasteista päättävät talousihmiset. Myös päivän rakenteiden suunnittelussa saattaa olla talouden ja tehokkuuden näkökulma. Täyttö- ja käyttöasteilla yritetään minimoida se, että lapsia ei olisi koskaan liian vähän. Siitä seuraa, että lapsia on enimmäkseen liikaa. Henkilökunnan sairastumiselle ei ole vastaavaa rakennetta. Jos työntekijä sairastuu, pitäisi olla ylimiehitysjärjestelmä (naisitus). Mutta enimmäkseen on niin, että sairauslomasijaisia ei saada ja lapsia on liikaa. Päättäjien pitäisi ajatella muutakin kuin tehokkuutta.

Tällaisia pohdin tänään. Ja ehkä vielä huomennakin. Kiitos näistä kokemuksista.

Mummu, mummi, mummo ja mamma
Isompien lasten puolella iltapäivällä lapset jakautuvat leikkiryhmiin. Aikuinen ottaa yhden ryhmän ja touhuaa jotain kivaa kuten leikkivarjolla laululeikkejä. Keijukaistytöt näpertelevät paperista kissoja. Vaaleanpunainen tyttö kertoo, että hänellä on mummu, mummi, mummo ja mamma.  Viisivuotiaat pojat rakentelevat majoja ja touhuavat pienryhmissä omia valitsemiaan leikkejä. Jotkut tekivät aamupäivällä pehmomiekat. Niitä esitellään ja opetellaan miekkailun periaatteita. Riitoja syntyy välillä ja niitä setvitään. Tilat ovat sillä tavalla järkeviä, että lapset voivat touhuta omiaan pienissä lasiovilla varustetuissa huoneissa. Liikunnalle on paljon tilaa ja erilaisia välineitä.

Aurinko kutsuu pian ulos. Katse tähyää välillä portille päin. Kotiin päästyäni nukun puolen tunnin unet ja askeleita tuli tänään 6200! Huomenna tapaan lasten vanhempia aamupuurolla.

Vajaa naisitus naistenpäivänä

Henkilökuntavajausta
Aamulla tiesin, että pienten puolen ryhmiin kuuluisi kuusi naista ja vain viisi tulee. Sairaslomasijaista ei ole saatu. Saatan olla tarpeellinen? Ryhmien henkilökunta tulee töihin 5.50, 7.00, 7.45, 8.00, 8.20 ja 8.40. Lapsia tulee samaa tahtia. Kohta koko talo on naisia täynnä.  Hyvää naistenpäivää!

Muroaamu
On muroaamu, mikä helpottaa kaikkien työtä. Murot maistuvat ja niitä on mukavaa popsia vaikka sormilla. Ryhmään tulee hiljalleen yhteensä 25 lasta, joista 21 kulkee vaipoissa. On odotettavissa kuutisenkymmentä vaipanvaihtoa. On odotettavissa 6 kertaa 25 lapsen pukemisrituaalit kolmet ruokailut ja useammat käsienpesut. Koko porukka on jaettu kolmeen ryhmään, joissa kussakin on nimetyt lapset.

Nuorin on 10 kk ja vanhin kuukauden päästä täyttää kolme. Neljä istuu syöttötuolissa. Kolme heistä syö itse ja pääsen syöttämään nuorinta. Lusikallisten välillä autan tuolilta valuneen ylös, laitan ruokalapun takaisin kaulaan ja nostan pudonneen lusikan lattialta. Ruuanjakajana toimii nuori lähihoitaja. "Otatko lisää? Otatko leipää? Laitetaanko leivän päälle kinkkua? Juustoa? Oletko valmis jo?" hän muistaa kysyä jokaiselta ystävällisesti ja rauhallisesti. Pienet parivuotiaat tuovat lautasensa tiskipöydälle ja ojentavat kätensä saadakseen xylitol-pastillin. Siirrytään eteisen kautta leikkitilaan. En pysty hahmottamaan lasten määrää. Tuntuu siltä, että heitä on joka paikassa. Tietävätkö aikuiset, ketä täällä pitäisi olla ja missä? Kysyn, ja saan hymyilevän vastauksen, että kyllä he tietävät. He ovat harjaantuneita ammattilaisia.

Pesen käsiäni jatkuvasti, sillä jotkut lapset pärskivät ja yskivät. Olen jotenkin järkyttynyt lasten paljoudesta, kunnes yhtäkkiä lapset lähtevät eri huoneisiin pienemmissä ryhmissä. Menen yhden ryhmän mukaan. Aikuinen ottaa laatikon, jonka päällä on kangas. Laatikossa on salaisuus. Lauletaan ja leikitään ja lopulta laatikko avautuu. Siellä on uusia pikkuautoja. Siitä leikit lähtevät käyntiin.

Hymynaamaisia lapsia kurahousuissa
Lasten nimet noudattavat kahta kaavaa: ne ovat tosi vanhoja tai sitten ihan uusia, joita en ole koskaan kuullutkaan. Uloslähtö tapahtuu pikkuhiljaa. Lähden ensimmäisten joukossa ulos. Toiset pukevat tottuneesti lapsia ja tänään laitetaan kurahousutkin, kun ulkona on märkää. Ovesta pullahtaa ulos pyntättyjä pikkuihmisiä, jotka juuri ja juuri pysyvät pystyssä. Hymynaamoja. Aina, kun katson johonkin päin, saan hymyn.

Ulkotilat ovat kehittyneet. Keinujen ympärillä on köydet, jotka varoittavat menemästä keinun alle. On kukkula, josta voi laskea mäkeä. Voi juosta ympyrää. Korkea aita ja turvallinen portti. On monenmoisia vedettäviä ja työnnettäviä leluja. Kaikki aikuiset touhuavat jotain lasten kanssa. Vedetään pulkalla, valvotaan liukumäessä, annetaan keinussa vauhtia tai touhutaan jotain. Mielikuva keskenään höpöttävistä aikuisista ei toteudu täällä. Minä juttelen äidin kanssa, jonka lapsi on toista päivää tutustumassa päiväkotiin. Hän on tyytyväinen, koska saa olla lapsen kanssa tottumassa uuteen ympäristöön.

Ruokintaihme
Sitten mennään sisälle ja puretaan varustukset. Kuivat ja märät vaatteet erotellaan, tarkastetaan vaippatilanne ja tehdään tarvittaessa vaihto. Lasten vaatteet laitetaan omiin lokeroihin ja nimikoituihin henkareihin. Pestään kädet ja mennään ruokapöytään. Meitä on vain kaksi aikuista vastaanottamassa ruokailuun ja lapsia tulee tuvan täydeltä. Lihapullia, perunoita, salaattia ja kastiketta. Pilkottavaa riittää. Tulee mieleen kesämökillä oleva linnunpesä, kun poikaset olivat suu auki odottamassa ruokaa. Kenelle ensimmäisenä ja miksi? Joku syö ruokalappua, yksi huutaa "ruokaa, ruokaa" ja kolmas kiljahtelee odotellessaan. Tämä on hetki, jolloin ajattelen, että nyt ei nämä kädet riitä!  Kohta tulee lisää aikuisia. Syötän pienimmän ja alan jo tottuneesti jakaa nokkamukeja ja sinisiä muovimukeja vähän isommille. Yhdelle tulee kauramaitoa. Kukin pistelee omaan tyyliinsä ruokaa suuhun ja joku ottaa lisääkin. Kaikki saavat ruokaa!

Ergonominen vessa
Kuin ihmeen kaupalla alkaa virta jo toiseen suuntaan eli ensimmäiset menevät ruokailusta levolle. Vaihdan muutaman vaipan. Lapsenkakan haju leijahtelee. Miten päin vaippa laitetaan? Saan neuvon, että tarra tulee taakse ja kun vaippa on täynnä, tarralla puristetaan vaippa pienempään kasaan ja heiteään roskislaitteeseen, joka sulkee hajut kitaansa. Vessassa on korkea torni, johon nostetaan lapsi, pestään siinä ergonomisessa asennossa ja vaihdetaan vaippa. Kätevää, mutta välttelen kakkavaipan vaihtoa koko päivän. Lapset menevät tottuneesti lepohuoneeseen unilelut kainalossa. Oven pielessä on kartta, josta sijainenkin voi tarkistaa, mihin sänkyyn lapsi viedään. Ensimmäiset jo nukkuvat, kun viimeiset viedään. Huh!

Tauko!
Se on hieno tunne, kun kaikki lapset ovat sängyssä ja itse saa kauhoa ruokaa nälkäänsä ja käydä vessassa. Pian alkaa ryhmäkokous, jossa pohditaan, miten vajaalla henkilökunnalla selvitään. Minäkin saan kertoa ajatukseni. Sanon, että kannattaisin sellaista, että yksi ihminen kulkisi pienen ryhmän kanssa siirtymätilanteet. Pohditaan sitä monelta kannalta ja todetaan, että siihen suuntaan ollaan menossa, kun laitetaan ryhmä kahteen tilaan nukkumaan. Kaikki saavat sanoa mielipiteitään tässä talossa ja päiväkodin johtaja on pohtimassa ratkaisuja mukana. Mietitään myös, että kaikista tärkeintä on leikki ja lasten kanssa oleminen. Keskustellaan lapsista ja heidän kehittymisestään ja jaetaan tärkeitä asioita. Tämä on niitä hetkiä, kun voidaan yhdessä todeta, että kaikella työllä on merkitystä ja lapset kasvavat ja kehittyvät. Siellä ne pallerot nukkuvat vielä vähän aikaa. Kahvikupit ilmaantuvat aikuisten käsiin.

Leppoisa iltapäivä
13.15 alkavat ensimmäiset lapset herätä. Punaposkiset lämpimät lapset tupsahtavat lepohuoneesta ja pääsevät taas vessa- ja pukemiskäsittelyyn. Kohta alkavat leikit eri huoneissa ja välipala odottaa ensimmäisiä. Homma sujuu mukavasti ja iltapäivän leikit leikitään ovien takana pienryhmissä. 3 ajaa moporallia käytävässä, 6 pelaa muistipeliä, 5 rakentelee ja leikkii omiaan, 7 matkustaa ja leikki eläinleikkiä. Tämä toimii. Naapurihuoneesta kuuluu kopsahdus ja hetken päästä iso huuto. Poika lyö päänsä ja siihen haetaan kylmäpussi ja lauletaan lohdutuslaulua. Iltapäivä sujuu muuten leppoisasti. Alan jo tuntea osan lapsista. Kaikki omalla tavallaan niin ihania tyyppejä. Kolmeen mennessä on haettu neljä lasta ja minä lähden kotiin.

Mitä opin?
Kotona nukun puoli tuntia ja rasvaan kuivettuneita käsiäni. Päätä särkee. Ajattelen kunnioituksella naisia siellä päiväkodissa, jotka antavat päivästä toiseen lapsille hoivaa ja rakkautta. Työ on raskasta. Mutta lasten kasvun ja kehityksen seuraaminen ja lasten ilo antaa voimia. Niin luulen.
Opetan omassa opettajan työssäni lähihoitajaopiskelijoille älänkäännön ja toivekäden. Ideana on, että annetaan lapselle ohjeita mieluummin kuin jatkuvia kieltoja. Tässä päiväkodissa toimitaan niin. He kertovat, että ovat päättäneet yhdessä toimia ohjaavasti. Opetan myös, että siirtymätilanteissa on hyvä jutella lapsen kanssa, sylitellä ja loruilla. Kun lapsia oli selän takana käsienpesuun jonossa, huomasin että ajatuksiini pyrki liukuhihna-ajattelu. Nopeasti, seuraava, seuraava. Niin lähellä oli lipsahtaa lorutukset ja juttelut. Iltapäivällä unisia lapsia pukiessa päätin sitten sylitellä ja lorutella.

Tulee niin pitkästi juttua, että en tähän laita vielä ajatuksiani hallituksen toimista. Niitä ajatuksia on myös tullut aika paljon. Huomenna jatkan päivää viisaampana samassa ryhmässä. Askeleita tänään vain 4800.

Virkut ja torkut

Päivän suunnittelu
Olen aamulla hyvissä ajoin paikalla. Olen pienten ryhmän suunnittelukokouksessa mukana. Aamuvuorolainen kertoo, mitä pitää tänään ottaa huomioon ja suunnitellaan yhdessä päivä. Parivuotiaat ovat pöydässä aikuisten silmien alla muovailemassa. Vaha on liian kovaa. Taon sitä pienemmäksi. Yksi syö keltaista vahaa ja sylkee sitä suustaan. Ei saa laittaa suuhun. Yksi hakkaa kaulimella pöytään. Näytän, miten tehdään litteä. Mulle kans. Teen monta litteää ja sivukorvalla kuuntelen kokouksen aiheita. Päivän tärkeä asia on, että erään tytön pöllö on kadonnut jo perjantaina. Sitä piti melkein tulla viikonloppuna päiväkodista etsimään. Se on tärkeä, se on löydyttävä tänään. Tehdään suunnitelmaa, mistä sitä etsitään. Esittelen itseni ja kerron, että haluan keskittyä perustyöhön ja lapsiin.

Siirrymme toiseen ryhmään. Siellä käydään jotakuinkin samat asiat ja siirrytään päivän tehtäviin.

Yhteinen viikon aloitus
Saan tietää, että menen isompien ryhmään, jossa on 14 lasta, yksi lastentarhanopettaja ja lastenhoitaja. Tänään aloitetaan uusi seikkailuprojekti ja minä saan videoida tapahtumaa. Toinenkin ryhmä tulee paikalle ja kaikki istuvat lattialla. Hiljaista hetkeä ei ole. Yksi seuraa opettajan tarinaa paikoillaan, toinen heiluu, kolmas pyörii vinhaa vauhtia ringin ulkopuolella. Aikuiset ovat ystävällisiä, kehoituksen sanat menevät hiljennetyllä äänellä kohteeseensa ja taas yhteinen homma jatkuu. Välillä lauletaan ja loruillaan. On hauskaa.

Lapset ideoivat
Pienryhmissä jatketaan leikin suunnittelua. Lapset saavat vuorollaan kertoa, mitä esineitä he haluavat leikissä olevan ja kuka kukin haluaa leikissä olla. Pojat alkavat ideoissaan vähän irrotella, mutta aikuinen pysyy taitavasti asiassa loukkamatta poikien hurjia juttuja. Pienryhmästä siirrytään pöytiin pelailemaan. Jokainen löytää paikkansa paitsi yksi poika, joka jää huuli mutrulla istumaan yksin. Aikuinen tulee siihen ja alkaa levitellä pelivälineitä pöydälle. Pian siinäkin pöydässä istuu tyytyväisiä lapsia. Eskarilaiset tekevät Locigoja. He saavat paperinivaskan, johon he merkitsevät rastilla, minkä tehtävän ovat tehneet. Into on korkealla. Peli korjaa virheet, siinä ei aikuista tarvita.

Kilpikonnakastike tuoksuu hyvältä
Ruokailu on jo 10.30, koska sen jälkeen tämä porukka lähtee ulos ja toiset tulevat sisälle. Yksi isommista pojista saa tehtävän laittaa juomalasit ja haarukat ja veitset. Se käy nopeasti ja luontevasti. Odotellessa kerrotaan leulukoirasta, joka on viikonloppusin lasten kotona. Koiran seikkailuista viime viikonlopulta luetaan vihkosta ja sen jälkeen vihko kuvineen kiertää jokaisen kädessä.  Ruokaa odotellessa joidenkin haarukat heiluvat pään päällä, mutta kohta kaikki asettuu uomiinsa, kun neljä kerrallaan saa hakea ruokaa.
Yksi sanoo:" Aika hyvälle haisee." Toinen:"Jos pahalle, niin haisee, jos hyvälle, niin tuoksuu." "Ai jaa."
On riisiä, kastiketta ja porkkanaraastetta. Vettä saa hakea itse hanasta. Istun pikkupöytään, jossa on kolme poikaa. Kerron, kuka olen.
"Sää oot mummu." Vastaan, että tavallaan, sillä olenhan jo 58-vuotias. Näytän käsillä viisikymmentä ja kahdeksan. "Mää oon kakstuhatta."
"Tää on kilpikonnakastiketta." "Mää oon syöny kaksi miljoonaa annosta ruokaa." "Mää oon nähny sellasen kalan, joka oli niinkun vasarakala" ja näyttää miten yläosa oli kuin vasara." "Mää oon nähny kalan, joka oli käärmeen näkönen." "Mää oon käynyt tuhat kertaa Heurekassa."
Jokainen vie omia aikojaan astiat tiskipöydälle, josta ne laitetaan tiskikoneeseen.

Hurmaavaa menoa

Lähdetään ulos. Minä laitan hyvät varusteeni ja menen ulos. Kyselen, mitä sääntöjä on ulkona. Niitä ei ole paljoa, mutta niille on kaikille perustelut. Lunta on kivasti, mutta taivaalta tulee vedensekaista. Kaikilla on puuhaa, kunnes joku keksii, että minä voisin vetää pulkalla. Vedän muutaman kerran ja saan sitä kautta heti uusia ystäviä. Sitten sanon, että vanha ei enää jaksa.

Lähdemme vieressä olevaan pulkkamäkeen. Lapset laskevat uusilla liukureilla ja parilla pulkalla.
Minäkin uskaltaudun mukaan. Lapset innostuvat ryhmälaskusta ja vasta matkalla alas muistan, että tämä ei ehkä olekaan sallittua. Eikös ne onnettomuudet juuri satu, kun lähdetään isolla porukalla ja joku jää alle? Myöhäistä, nyt mennään. Onneksi mitään ei satu, vaan kaikki nauramme mukkelis makkelis menolle. Nivelrikko polvessa ei tunnu missään!

Virkut ja torkut
Paluumatkalla pieni poika sanoo: "Enks ookkin mää nopee?"  No olethan sinä. "Arvaa mitä? Kun mää olin vasta vauva niin mää juoksin lähikauppaan. Ja nyt mää oon jo neljä." Mitä siihen on enää sanomista.
Lapset menevät oven eteen jonoon. Punaisia poskia ja hikisiä päitä ilmaantuu pipojen alta. Tytön kaula-aukosta on mennyt lunta. Yhden pojan päästä nousee höyry. Kaikki ovat innoisaan ilmiöstä, minäkin ihmettelen moista. Kysyn, miksi te seisotte tässä jonossa? "No siks, että me odotetaan että kaikki tulee tähän ensin." Ope kysyy, että ketkä ovat virkkuja ja ketkä torkkuja. Käsiä nousee. Kysyn selityksen tähän. "No virkut kuuntelee vaan sadun ja torkut nukkuu." Myöhemmin kuulen päiväkodin johtajalta, että hän ei halunnut pakkonukkumista tähän taloon. Kun lapset tietävät, ettei virkkuna tai torkkuna oleminen ole ikuisuutta, he hyväksyvät asian. Jos tulee aamulla aikaisin, on torkku. Jos myöhemmin, on virkku. Asiasta ei kuulemma valiteta.

Eteisessä tuoksuu lapsen hiki. Ollaan taas jonossa sadun lukuhetkelle. Saan esittelyn omista lepoleluista: söpöläinen, hirviöisä ja poika, hiirulainen ja nalle, joka sujahtaa puseron alle. Heille luetaan Ronja Ryövärintytörtä. Kysyn, että eikö se ole pelottava. No ei, ihan vauvojen juttuja. Pöllönsä kadottanut tyttö sanoo, että hänen täytyy kuitenkin kuunnella satu ilman unikaveria. Neuvon, että hän voi tehdä hameenhelmasta mytyn ja pitää sitä leluna. Hän vaikuttaa tyytyväiseltä ehdotukseeni. Minä menen juomaan kupposellisen kahvia.

Pöllö löytyy
12.45 on suunnittelukokous, jossa ideoidaan kevään ajalle tapahtumia. Niitä kirjataan viikkopalaverimuistioon. Käyn ennen kahta katsomassa virkkuja, jotka ovat asettuneet leikkeihinsä talon toiseen päätyyn. Pieni tyttö kiikuttaa aikuisen luokse pientä pehmolelua. Se on PÖLLÖ! Se löytyi jostakin tavarakasan pohjalta. Kaikki vaikuttavat huojentuneelta ja minäkin saan katsoa pienenpienen pehmopöllön suuria silmiä. Pelaan hetken Suomi-peliä 5-vuotiaan kanssa, joka osaa pelata, vaikka ei osaa lukea. Minä luen ohjeet.

Tänään on lyhyt päivä, sillä joudun olemaan opettajien Skype-kokouksessa kahdelta. Maha murisee vähän ennen neljää, kun tajuan, että söin puoli yksitoista. Lähden neljän maissa kotiin ja menen kaupan kautta. Syön mutkittelevia teitä ajellessani kolme karjalanpiirakkaa ja banaanin. Askeleita on tullut 4800. Kotona otan 10 minuutin tirsat.  Huomenna menen kahdeksalta pienten puolelle.

Viimeksi 21 vuotta sitten

Olen ollut viimeksi lapsiryhmässä töissä vuonna 1995. Siitä on siis aikaa 21 vuotta. Silloin olin päiväkodin johtajana sekä lastentarhanopettajana. Sen jälkeen olen ollut myyntiedustaja, aluesihteeri, suunnittelija ja kasvatusaineiden lehtori. Viimeisimmässä 10 vuotta. Olen toki ollut tekemisissä lasten kanssa ja tavannut pikaisilla työssäoppimisen ohjauskäynneilläni päiväkotien henkilökuntaa. Jonkinlainen käsitys on päivähoidon nykytilasta. Vai onko sittenkään?

Menen oikeisiin töihin tavoitteena pysyä ajan hermolla omalla alallani.  Huomenna menen päiväkotiin viikoksi. Jännittää ja pohdituttaa.

Vaatetus. Sisäjalkineet pitää olla. Mitä siellä päiväsaikaan tapahtuukaan? Onko kivaa olla nätisti puettu vai huppari ja farkut-tyyliin? Päädyn jälkimmäiseen. Entä ulkona? Huomenna voi sataa vettä. Pitää pystyä olemaan vaikka minkälaisessa säässä. Siis koiranulkoilutusvaatteet.

Miten jaksan? Vuosia sitten minulla ei ollut vielä nivelrikkoa polvessa ja niskassa. En pysty hyppimään, pomppimaan, kyykistymään. Entä askeleet? Olen vuoden pitänyt ranteessani askelmittaria ja opettajan normipäivinä on 10tuhatta askelta tullut helposti. Toimistopäivinä ei tule kuin kahdeksantuhatta. Mitenkähän käy? Arvoini, että päivän aikana tulee noin kuusituhatta askelta.

Hermot. Mitenkähän jaksan lasten meteliä ja meinikiä?  Olenkohan enää niin kekseliäs kuin ennen olin? Jaksanko kehitellä lasten kanssa juttuja? Ehkä minun ei tarvitsekaan. Viikko on niin lyhyt aika. Saan kuulemma videoida, silloinhan voin olla välillä vähän sivussa.

Nykyaika. Menen oman arvioni mukaan korkeatasoisen pedagogiikan päiväkotiin. Mitä kaikkea ihmeellistä opin? Mitä lapset opettavat minulle?