Ope ihmettelee

Istun Hammersmithin viileässä pötkylämetrossa. Kun katselee ihmisiä, on ihmeteltävä, kuinka monenlaisia variaatioita saa yhdestä pääkopasta. Hiukset: tummat, vaaleat, siltä väliltä, kiharat, suorat, laitetut, värjätyt, vanutetut ja mistä hiusraja lähtee. Kasvot: silmien asento, koko ja väri; kulmien asento, tuuheus ja väri. Nenän koko ja muoto. Ihon väri: vaalean porsaan värisestä sinimustaan. Suu: muoto, huulien paksuus, väriä vai ei, perusilme. Pään muoto, poskipäät ja onko pitkä vai lyttyinen. Aasialaiset, värilliset afrikkalaiset, latinot ja intialaiset erottaa omiksi tyypeikseen. Ns. valkoihoisia on vaikeampi erottaa toisistaan. Norjalainen ja englantilainen voivat olla samannäköisiä. Suomalaisia en ole tavannut missään 
kaupungilla. Olisinko tunnistanut ja mistä?

Tavoitteeni oppia kieltä toteutuu nyt eri tavalla, kun suunnitelmat muuttuivat. Vaikeuksia minulle tuottaa englannin kielessä kysymysten tekeminen eri aikamuodoissa sekä ihastelemisen ja kauhistelemiseen sopivien monipuolisten sanojen käyttö. Tulee hoettua okei, oo, really? Miten sanotaan, että voi kauheeta? Ei oo totta? Samoin pitkien omien selostusten kohdalla tulee koko ajan sanoja, joita en tiedä ja jään pyörimään sanojen etsimisen liikenneympyrään. Nopeus puhumisssa on se ongelma. Kun on aikaa miettiä, kirjoittaminen esimerkiksi antaa ymmärtää, että osasikin jotain. Joten vielä on harjoiteltavaa. (😄)

Olen saanut monipuolisia kokemuksia, jotka kaikki ovat tipahtaneet taivaasta. En ole suunnitellut paljoakaan. Eiköse olekin juuri seikkailun idea? Olen päässyt käymään Eurooppatalolla näyttelyn avajaisissa ja saanut hengittää samaa ilmaa siellä erään kuninkaallisen Herttuan kanssa. Pienessä kyläteatterissa ymmärsin jotakuinkin, mitä tapahtui. Sain istua Royal Albert Hallissa orkesterin vieressä Proms-konsertissa. Pääsin näkemään maaseutua ja Stonehengen ihmeelliset kivet näkyivät maantielle. Kävin British Museumissa ja lapsuusmuseossa. Lapsuusmuseossa oli huomioitu lasten aktiviteetteja paljon. Siellä sai kokeilla esim. eri aikakauden kenkiä. Kävimme ystäväni kanssa näkemässä kanaalin varren ja valtavan Camdenin torinlaidan.  Pari suurta ostoskeskusaluetta tuli kierrettyä. Vielä on jäljellä Lontoon keskusta illalla ja fish&ships pubissa sekä Frida Kahlon näyttely ja tuliaisostoksia. Ope on siis saanutkin lomailla sen sijaan, että olisi ollut päiväkodissa kaikki viikot. Näin piti käydä.

Lopuksi vielä puiston penkillä pohdittua:

Miksi ihmisen pitää nähdä nähtävyyksiä? Olen tätä usein miettinyt ja yrittänyt omalta kohdaltani analysoida nähtävyyden merkitystä. Haluanko kertoa toisille, että olen käynyt jossakin? Haluanko hipelöidä esinettä, jota on kenties koskenut jokin tunnettu henkilö? Vai haluanko kokeahistorian ihmeen Onko hienoa kuvauttaa itsensä palatsinedessä? Olenko saavuttanut sillä jotain, että olen raahautunut lentäen tuhansien kilometrien päähän nähdäkseni OMIN silmin jonkun paikan? Haluanko kertoa jälkipolville kokemuksistani? Ei, ei ja ei. 

Kun olin ensimmäisellä ulkomaanmatkalla Italiassa, luin sitä ennen Michelangelon elämänkerran. Sitten mentiin kirkkoon, jossa oli patsas, Pieta,  jossa Maria piti sylissään aikuista Jeesusta. Kirjassa oli kerrottu patsaan tekemisen vaiheista. Se on ainoa kerta, jolloin olen kokenut aivan huipusti näkemisen kannattavuutta. Sain ehkä jonkinlaisen pyhän kokemisen kohtauksen. Ja korostan, että en ole sellainen kulttuuri-ihminen, joka tietää taiteesta sun muusta kaiken. Hädin tuskin muistin nuo nimet. No, oli kokemus nähdä valtava Pietarin kirkkokin ja Siktuksen kappeli, jossa oli hienot maalaukset. 

Ihmisen taitavuus, suuruus ja ihmisen vuosisatoja sitten rakentamat suuret kirkot, pyramidit sun muut ovat olleet kannattavia KOKEMUKSIA. Mutta ei paljon mikään muu. 
Onhan se hauskaa laitella kuvia Instagramiin ja Facebookiin, kun paikat näyttävät kuvissa vielä hienommilta kuin todellisuudessa. Mutta ei minua innosta juosta nähtävyyksissä! 

Näkeminen on yliarvostettua. Nähtävyyksien näkemisessä voi tulla ahneus: nyt kun olen täällä, minun olisi käytävä mahdollisimman monessa paikassa. Ei ole. Voin ihan hyvin lähteä täältä käymättä kuningattaren palatsin pihamaalla. Mietin, pitäisikö käydä Lontoon korkeimmassa tornissa? Ystäväni näytti kuvia sieltä, joten selvisin siitä käynnistä helposti. Tiedän jo, miltä tuntuu kivuta ylös ja nähdä ylhäältä, ei tarvitse maksaa 30 puntaa enää siitä.

Yhteenvetona: sellainen nähtävyyskokemus on parasta, johon sisältyy syvällistä tietoa ja moniaistinen kokemus. Pelkkä näkeminen ei riitä, sillä voinhan katsella kuviakin. Ja sanottakoon vielä se lopuksi, että minua ei haittaa yhtään se, jos joku toinen haluaa nähdä matkallaan mahdollisimman paljon. Tämä oli vain henkilökohtainen kokemukseni.

Kun tämä on lapsiin liittyvä blogi, loppuun voisi pohtia: Miksi viemme lapsen museoon tai nähtävyyteen? Jos pyrkisi siinäkin moniaistiseen kokemukseen? Jos kertoisi jonkin jännän tarinan ennen nähtävyyteen menoa? Me mennään nyt sellaiseen paikkaan, jossa voit nähdä ihan oikean muumion. Katsotaan etukäteen muumiojuttuja ja sitten mennään!