En ole maljakko

Lauantaina menin Kensingtonin palatsin puutarhaan. Söin eväitä, katselin ihmisiä ja mietin kokemaani viikkoa eräässä päiväkodissa Lontoossa. 
Olin tyytyväinen kokemaani. Pääsin näkemään todellisuutta. Minulle on myöhemmin selvinnyt monta asiaa. Se, että koulutustaso voi olla yksityisiä päiväkodeissa aivan olematon. 2. tasolla oleva nursery  nurse voi olla saanut vain 8 kuukauden koulutuksen. Tässä päiväkodissa oleva manageri oli saavuttanut tason 4 ja joitain lisäkursseja. Arvostin heti suomalaista koulutusta!
Minua ei missään vaiheessa siepannut se, että minua ei arvostettu ammattitaitoni takia. Maassa maan tavalla ja jos täällä vapaaehtoistyöntekijällä ei ole oikeus tehdä kuin avustavia tehtäviä, se on ok. Eihän minulta kysytty mitään todistuksia tai taitoja. Mutta se, että minä en ollut ihmisenä vastaanotettu, vähääkään kiinnostava tai edes hetken pysähtymisen arvoinen, se oli epämukavaa ja opettavaista. 

Mietin identiteettiä ja sitä, mistä kaikesta se rakentuu. Olen suomalainen nainen, tamperelainen, varhaiskasvatuslainen, koiraihminen, joka on puhelias ja utelias. Yhtäkkiä olin tuolla  päiväkodissa "vapaaehtoinen vähän vanhempi nainen". Minulta oli riisuttu identiteettini. Se on yllättävä tunne, hämmentävä. Niin paljon on kasattu kaikenlaista kamaa ihmisen päälle!

Ajattele, että katselet televisiosta jotain konferenssia. Zoomaa yhteen henkilöön, tuiki tuntemattomaan. Hän on vain yksi ihminen. Sitten kerrotaan, että hän on vaikutusvaltainen ihminen, opiskellut sitä ja sitä, sellaisen perheen omaava, tehnyt sitä ja tätä. Hän saa uuden merkityksen. Saat "tietää" asioita. Tai, olet tuntenut jonkun ihmisen kauan, mutta vain esimerkiksi työn kautta. Istut iltaa hänen kanssaan ja saa "tietää" hänen dramaattisesta menneisyydestään.  Ymmärrät häntä ihan uudella tavalla, kuva tarkentuu. Tai, joku ihminen moittii sinua siitä, että et ymmärrä hänen erikoisia ratkaisujaan. Mutta hän ei kerro, että hänellä on juuri todettu sairaus tai jotain kamalaa on tapahtunut. Joten et voi "tietää" etkä siksi ymmärtää.

Kun tein gradua, luin Martin Buberin filosofiasta kohtaamisesta. Tie. Kun kaksi ihmistä kohtaa tiellä, et voi tietää toisen tiestä muuten kuin kuuntelemalla hänen kertomustaan tiestä. Kun jatkat matkaa tietä, jota hän tuli, se on jo eri tie. On siis tärkeää kohdatessa kuunnella ja kertoa. Tietää sana tulee tuosta tie-sanasta.

Muistan toisen Buberin esimerkin. Toisen ihmisen kohdatessa voit kohdella häntä niin kuin pöydällä olevaa maljakkoa. Näet hänet, mutta kun käännät selkäsi, unohdat hänet. Todellinen kohtaaminen on sellaista, että jäät toisen mieleen, vaikka lähdet pois. Muistatko hyvästit hyvän ystävän kanssa? Olet bussissa, ystävä odottaa ja heiluttaa niin kauan kuin näkee. Kun ei enää näe, hän vielä hymyilee hetken, kuva mielessä, ehkä vielä illalla ajattelee, pääsikö perille? Samoin äitini, kun lähden pois, hän heiluttaa ikkunasta niin kauan kuin olen näkyvissä. Se on kohtaamista, välittämistä, kanssaolemista.

Kun opiskelija tai sijainen tulee työpaikalle, olisko tässä Buberin opit.

Ota heti ensimmäisenä päivänä aikaa tunti yhdessä olemiselle. Valitse jokin mukava paikka, jossa juotte päiväkahvit ja juttelette hyvässä ilmapiirissä. Pyydä opiskelijaa kertomaan jotakin itsestään. Huomaat, jos hän on ujo, jolloin voit heti todeta, että hän lämpenee hitaasti. Älä vaadi liian nopeasti toimintaa. Kysy, mitä hän harrastaa tai mistä erityisesti pitää. Kerro itsestäsi jotain henkilökohtaistakin. Kertokaa tiestänne, niin on helpompi ymmärtää. Jaa tietoa muille aikuisille. Järjestä hetki, jossa lapsille kerrotaan uudesta opiskelijasta. Ole kiltti häntä kohtaan, lapset ottavat siitä mallia. Ole luottamuksen arvoinen, niin että hän uskaltaa kertoa, jos asiat eivät mene niin kuin toivoisi.

Ja kun tulee ongelmia, muista että hän ei ole maljakko vaan ihminen. Maljakko voidaan siirtää sille kertomatta toiseen paikkaan. Maljakosta voi puhua pahaa selän takana. Ihmisellä on tunteet, ihmisen kanssa asiat hoidetaan aina puhumalla.